Luettua: Marraskuu 2021 - elokuu 2023

Tämä blogi unohtui pitkiksi ajoiksi. Kävi jopa niin, että unohdin alustan salasanan, enkä jaksanut ruveta selvittelemään asiaa ennen kuin nyt. Kirjoja on näin ollen listattuna miltei kahden vuoden ajalta (olen kyllä listannut lukemiani kirjoja puhelimeeni - joskaan en ehkä aivan kaikkia!), ja kun tänään yritän kirjoittaa niistä jokaisesta edes jotakin, huomaan, että osa lukemisista on ehtinyt haipua mielestä... Onko se sitten minulle merkityksettömän kirjan merkki? Ei välttämättä.

Alkupään lukemiset ovat varsin "sekalainen seurakunta".  Tein kaksi vuotta sitten vielä osa-aikatöitä kirjakaupassa, ja osa nimekkeistä on luettu ikään kuin myyjän ominaisuudessa. Tähti kirjan edessä markkeeraa suositusta tai kirjaa, jonka itse voisin kuvitella lukevani myöhemmin uudelleen. Ehkä luenkin! Jos tähtiä on useampi, kirja teki minuun aivan erityisen vaikutuksen.

*

Jani Toivola: Poika ja hame. Luettu e-kirjana. Kuvituksen vuoksi en suosittele tähän e-kirjaformaattia (taitto ei toimi). 

* Petri Tamminen: Se sano. Ensituntuma: nopealukuinen kirja. Tamminen on koonnut ihmisiltä näille osoitettuja sanomisia, jotka ovat jääneet mieleen - syystä tai toisesta, hyvässä tai pahassa, useimmiten pahassa. Kuulin myös Tammisen haastattelun kirjasta - raadollista kuultavaa. Otannan perusteella (ja samaa sanoi Tamminen haastattelussakin) ne huonot muistetaan herkemmin, ja pahoilla sanoilla voi olla käänteentekevä vaikutus. Nopealukuisesta kirjasta tuleekin jotakin aivan muuta: se jää mieleen pitkiksi ajoiksi. 

* Katja Keisala: Kuubalaisen serenadi unelmoiville naisille. Kulttuurieroista lukeminen on aina kiinnostavaa. Tässä kirjassa eletään monikulttuurista suhdetta, jossa koetukselle joutuvat käsitykset miltei kaikesta: rakkaudesta, vastuullisuudesta, perheestä, ystävyydestä, kaapin paikasta. Rakkaus on pitkämielinen ja aina löytyy uskoa mutta rajansa kaikella. Kirja on kirjoitettu hauskuuttamaan mutta kyllä lukija kaiken muunkin tunnistaa. Täysin ansaitusti kirja palkittiin myöhemmin liian vähän huomiota saaneena Tiiliskivi-palkinnolla.  

* Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu kesäleirillä. Näitä luettiin PALJON aikoinaan omien poikien kanssa. Tämä oli ensimmäinen TatuPatu-kirjani vuosikausiin. Nauratti kovasti - minua siis.

* Tiina Raevaara: Polaaripyörre. Luen jännäreitä tosi vähän, mutta halusin pitkästä aikaa kokeilla. Tässä kirjassa ei ole poliiseja, etsiviä ym. genrelle tyypillistä vaan arktisuutta ja tieteen ympärille kietoutuvaa jännitystä. Joitakin lankoja tuntui jäävän roikkumaan mutta väliäkö hällä. En ollut lukenut sarjan ensimmäistä osaa, mikä ei haitannut. Tämä meni itsenäisestä teoksesta. Pidin.

Anu Holopainen: Filigraanityttö. Nuortenkirja pakko-oireista kärsivästä tytöstä.  

Lucy Diamond: Rantakahvilan joulu. (Suomentanut Eeva Parviainen.) Edellisessä lukulistassani oli Diamondin toinen kepeä Rantakahvila-kirja, josta hieman yllätyksekseni tykkäsin. Tämän kirjan kolmesta lyhyestä tekstistä en niinkään.

* Eva Frantz: Osasto 23. (Suomentanut Anu Koivunen.) Historiallinen jännäri nuorille. Suositeltava.

* Maja Lunde: Lumisisko. (Suomentanut Katriina Huttunen.) Lastenkirja (yli 7 v.), jota lukee aikuinenkin. 24 lukua, joten käy joulukalenterikirjasta. Teksti käy tunteisiin, ja kuvitus on upea!

* Kirsi Ranin: Lukupiiri - kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Hyviä suosituksia eri kategorioissa. Ei korkeakirjallisuutta tai jollakin tavoin "vaikeita" kirjoja vaan kirjasuosituksia aivan tavalliselle lukijalle. Siitä tähti.

** Jukka-Pekka Heiskanen ja Seija Aunila: Äkkilähtöjä menneisyyteen - 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole. Historiallisia lehtileikkeitä. Ei niin kovin kauan aikaa sitten elämä ollut kovin toisenmoista. Osin erittäin hauskoja mutta osin myös aivan muuta... Myös Suomessa nainen on ollut miehensä omaisuutta... 

* Torben Kuhlmann: Armstrong. Ensimmäisenä kuuhun laskeutui hiiri. (Suomentanut Pirkko Roinila.) Ihana lastenkirja pikku tiedemiehille ja -naisille. Upea kuvitus!

Torben Kuhlmann: Edison. Kadonneen hiiriaarteen arvoitus. (Suomentanut Pirkko Roinila.) Kuvitus tässäkin mitä upein; tarina ei aivan edellisen veroinen.

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän. Romaani mahdottomasta rakkaudesta. Mutta myös ajankuva monelle meistä yhä tuntemattomasta sodan ajan Hankoniemestä. Rakkaustarina ei tunkeutunut sydämen tietämille asti mutta kirja kyllä patisti tiedonhakuun. 

Matt Haig: Syitä pysytellä hengissä. (Suomentanut Jaakko Heinimäki.) Omakohtainen tarina matkasta masennuksesta kohti elämäniloa. Mieleen jäi kohta, jossa Haig luettelee hetkiä elämässään, jotka ovat herättäneet muissa enemmän myötätuntoa kuin masennus: "Tinnitus. Kun poltin käteni uusissa ja jouduin pitämään viikon ajan kädessäni omituita, salvalla täytettyä käsinettä." Jne. Haig luettelee myös asioita, joista on nauttinut sen jälkeen kun hän oli luullut, että ei enää koskaan nauti mistään. Pysäyttävää.

Eckhart Tolle: Läsnäolon voima - tie henkiseen heräämiseen. (Suomentanut Lauri Pordeccu.) Viisas Elämä -sarjaa. Paljon (!) samaa kuin edellisessä. Jopa siinä määrin, että näin peräkkäin luettuna tuli kummallinen tunne, että Haig on Tollensa lukenut...

Lotta-Sofia Saahko: Kahvia ja karjalanpiirakoita. Evakkotarinoita, jotka kiinnostavat henkilökohtaisista syistä. Tarinoista koskettavin oli ensimmäinen, jossa kuvattiin sotalapsen kokemuksia. Muilta osin hieman "jännät naiset -meininkiä"! 

** Meri Valkama: Sinun, Margot. Ihanaa, että on taas kirja, jota ei malta laskea käsistään vaikka kello on yli puolenyön!!!

Antti Tuomainen: Hirvikaava. Jäniskertoimen jatko meni pikaluvuksi.

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Olin lukenut Finlandia-voittajaa n. 100 sivua, kun aloin lukea sen rinnalla jotakin muuta. Loppu on yhä lukematta.

~ Tässä jättäydyin pois kirjakaupasta, joten lukemisto muuttuu enemmän omannäköiseksi.

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän. Teksti on valmista, sujuvaa ja mielikuvia herättävää, mutta dystooppinen osuus ei ainakaan ensimmäisellä lukukerralla jaksanut innostaa.

Tiina Raevaara: Kaksoiskierre.  Aiemmin luettua Polaaripyörrettä edeltänyt osa - oliko sittenkin väärä järjestys? Taidan sittenkin suositella lukemaan ilmestymisjärjestyksessä. Jännittävää lukemista "heille, jotka eivät tykkää jännäreistä."

Carloz Ruiz Zafon: Usvakaupunki. (Suomentanut Antero Tiittula.) Viimeinen, postuumisti julkaistu novellikokoelma, joka toimii itsenäisesti, vaikka Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan lukeneille tarjoaakin ehkä enemmän. Tunnelma on tässäkin kirjassa tiheä, ja mieleen avautuu kokonaisia maailmoja. Osa novelleista on kuitenkin toisia tahmeampia. 

** Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Ihastuttava pienoisromaani! Aivan säästellen piti pientä kirjaa lukea. Trilogian päätös - mielestäni paras.

* Kersti Juva: Tolkienin tulkkina. Juvan pohdintoja omista valinnoista Tolkienin tekstien äärellä. Kiinnostavaa lukemista muillekin kuin kääntäjille.  

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu. (Suomentanut Leena Tamminen.) Ei mieleenpainuvimpia Murakameja minulle. Murakamin vanhimpia teoksia (vanhin?) - tyyli vielä tekeytymässä?

Anthony Doerr: Davidin uni. (Suomentanut Hanna Tarkka.) Kirjailijan esikoisteos. Kaikki se valo jota emme näe on jäänyt mieleen erityisenä kirjana. Tätä kovasti yritin kuunnella, mutta en onnistunut. Jäi kesken. Mikä ei kuitenkaan estä tarttumatta toiveikkaasti piakkoin ilmestyvään uutukaiseen. 

Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri. (Suomentanut Leena Ojalatva.) Lukupiirini kirja eteni nihkeästi... Ja kun huomasin, että en edes ehdi tapaamiseen, kirja jäi kesken, eteni kahlaillen. Kuitenkin tärkeä ajatus: vaikka joudumme olemaan erossa, usko, toivo ja rakkaus pysyvät. Jostain syystä teos ei kuitenkaan yltänyt sydämeen saakka, ja loppua kohden minun oli vaikea seurata eri aikatasoja. Vai oliko se  tarkoituksellista? Mielen hajoamisen kuvausta? 

* Merja Mäki: Ennen lintuja. Evakkoutta koskettava teos; karjalaisuus vs. pohjalaisuus. Ristiriitoja vähemmän kuin olin odottanut! Olenko ennakkoluuloinen? Tämä kirja vie vaivihkaa  mennessään... Tarinan Alliin kiintyy. Kirjailija kuvaa loistavasti dramaattisia käänteitä: lehmän tappo, Sylvin kuolema synnytyksessä, äidin hylkääminen (ristin piirtäminen kuvaan), äidin kylmäkiskoisuus , miten Allin on vaikea uskoa itsestään hyvää ja miten hän torjuu kiintymyksen tai kääntää kaiken päälaelleen. Hieman, etenkin alussa, kun kirja ei vielä ollut vienyt mukanaan, häiritsi toisteisuus - kotitanhuvat, kielastella - eli ilmaisut, joilla haluttiin tuoda esiin karjalaisuutta. Muutoin teksti oli pääosin yleiskieltä, pohjalaisia sanoja ei ollut juurikaan. Taisin kaivata niitä kotitanhuvien rinnalle!

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin. Tämän luin lentokoneessa, ja lento meni kuin siivillä (!) Kaksi tyttöä, matka, erkaantuminen... Kiva lukea tällä iällä ja löytää tunnistettavaa. Saanut blogeissa ja Goodreadsissa murska-arviot! > "Liikaa kaikkea, epäuskottava!" Olotilani tätä lukiessa oli kuitenkin sellainen, että halusin lukea suurempia analysoimatta, joten kevyt (ja loppua kohden imeläksi muuttuva) tarina kelpasi aivan hyvin. 

Anna Ekberg: Salattu nainen. (Suomentanut Katarina Luoma.)  Psykologinen jännäri. On tiheä tunnelma. Pitää otteessaan. Kirjailija on pseudonyymi - oikeasti kirjan on kirjoittanut mieskaksikko. Tästä kirjasta muistan hyvin vähän, vaikka olenkin "pitää otteessaan" -kommenttini itse aikoinaan kirjoittanut.

Joel Dicker: Huoneen 622 arvoitus. (Suomentanut Kira Poutanen.) Mysteeri, kuten edellinen Ekbergkin. Luen edelleen "analysoimatta", ajanvietemielessä. Kirja vie ajatukset kiireestä. Parempi kuin Dickerin aiempi, ajattelen - puoleen väliin asti. Sitten alkaa junnata paikallaan. Jätän kesken.

~ Noin vain olen näköjään "oppinut" luopumaan lukemisesta! Milloin niin tapahtui?

Lucy Diamond: Rantakahvilan uusi tulokas. (Suomentanut Eeva Parviainen.) Edellistä (haukkumaani) mukavampi, nopeasti hotkaistu, ehkä satasivuinen "hyvänmielenromaani". 

* Kira Poutanen: Surun kartta. Poutanen on onnistunut hyvin rakenteessa. "Synnytys, terapia, isoisä" < mitä ihmettä tarkoitin tällä, mietin nyt!? Kirjaa lukee kyynel silmäkulmassa, kauhuissaan ja suruissaan kokemuksesta. Muukalaisvihamielisyys voi näkyä näinkin! Ehdottomasti suosittelu.

Anna Ekberg: Kadotettu nainen. (Suomentanut Katarina Luoma.) Kuuntelin ja nukahdin. Kelasin ja kuuntelin ja nukahdin. (Ei ole kuunteleminen edelleenkään meikäläisen hommaa.) Melko raaka ja seksistinen. Kamalinta että teemat (kuten lapsisotilaat) ovat ainakin osin totta. 

Rutger Bregman: Hyvän historia. (Suomentanut Mari Janatuinen.) Tartuin kirjaan melko myöhään, kun ottaa huomioon, miten kehuttu se ilmestyttyään oli.  Oli hyvin erilainen kuin olin kuvitellut. Mitä lie olin edes kuvitellut?  Kuuntelin lopulta 14 %. Ehkä palaan kirjan pariin vielä joskus, ehkä en. Taisin yrittää lukea (kuunnella) tätä väärään aikaan, kun olin "proosatuulella"!

* Maylis de Kerangal. Sillan synty. (Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen.) Kääntäjäpariskunta tehnyt jälleen upeaa työtä. On valtava siltatyömaaurakka, on päähenkilöitä, jotka kuitenkin etäännytetään - kirjan pääosaan nousee siis silta! Lukiessa tuntuu kuin olisi itse paikan päällä. Teksti on "pilkutettua"; en tipu kärryiltä mutta loppua kohden alan kaivata myös pisteitä. Olisiko ollut hieman lyhyempänä vieläkin parempi? 

Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä. (Suomentanut Aki Salmela.) Tästä kirjasta minulla oli ennakkomarkkinoinnin perusteella niin suuret odotukset, että eiväthän ne oikein edes voineet täyttyä. Odotin aivan erityisiä oivalluksia ihmisyydestä tms. mutta sitä en aivan saanut.

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla. (Suomentanut Marja Helanen.) Pääsiäislukeminen Satakielen kirjoittajalta. Draama Suon villin laulun lukijoille. Alaskan karuus ja kauneus. Ennen muuta juonivetoinen. Pian tulossa suomennos saman tekijän uudesta kirjasta. Senkin aion lukea.

** Tarja Roinila: Samat sanat. Helsingin Roihuvuoren vuosittaisilla kirjamessuilla kuuntelin vuoden 2022 keväällä, miten kauniisti kollegat, mm. Kersti Juva, puhuivat traagisesti kuolleesta Roinilasta. Valovoimaista Roinilaa itseään sain kuulla joitakin vuosia sitten kääntäjienpäivän tapahtumassa. Tästä postuumisti julkaistusta esseekokoelmasta teen lukemattomia muistiinpanoja ahaa-elämysten äärellä ja silkasta ihmettelystä. Luen teoksen Kirjan ja ruusun päivänä. Niin surullista. Miten tärkeä kirja. Tarja Roinilan oma ääni jää elämään. 

** Anthony Doerr: Taivaanrannan taa. (Suomentanut Seppo Raudaskoski.) Erikoinen, erilainen kirja, jonka vietäväksi voi huoletta jättäytyä, koska suomentajana on ollut palkittu Seppo Raudaskoski. Monin paikoin pysähdyn ihastelemaan yksittäisiä  ilmaisuja - "vitsit että onkin hienosti keksitty!" Doerrin Davidin unen kanssa koettu hämmennys unohtuu nopeasti. Tämä on ihana! 

 

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä. Omakohtainen kirja kolmannen kulttuurin lapsen kokemuksista. Melankolinen. Ping Pingin kohtalo jäi surettamaan.

* Ismo ja Angelica Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood. En osaa määritellä, mihin genreen tämä kirja kuuluu. Kaunoa se ei ole mutta ei silkkaa tietoakaan. Eikä elämäkerta. Ehkä päiväkirja. Amerikkalaisuuden kuvauksena mielenkiintoinen!

Satu Rämö: Hildur.  Isosti markkinoitu ja erittäin hyvin menestynyt dekkari Islannissa asuvalta suomalaiskirjailijalta.

Lucy Diamond: Uusien alkujen talo. (Suomentanut Eeva Parviainen.)  Hömppää. Diamond on näköjään onnistunut ylittämään jonkin näkymättömän rajan ja ujuttautunut lukemistooni jo monesti.

Niina Repo: Anteeksianto. - Ostetaan paritalon puolikas. Huomataan että se oli vikatikki... Tiheää, trillerimäistä tunnelmaa. Moni taitaa tälläkin hetkellä kokea jotakin vastaavaa...

* Maaret Kallio: Tunne hyvä suhde.  Itkettävän hyvä kirja, joka kannattaa kuunnella Kallion itsensä lukemana. 

Stephen King: Kirjoittamisesta. (Suomentanut Ilkka Rekiaro.) Tämä oli pitkään lukulistalla - tuntui että "tämä pitää olla luettuna", mutta kirjaa oli vaikea saada käsiinsä. Bookbeatin kautta onnistui lopulta helposti, ja sittemmin on tullut uusintapainoskin. Oli kovin erilainen kuin luulin! Mieleen jäi erityisesti yksi neuvo: "Pidä ovi kiinni, kun kirjoitat!" Tätä neuvoa voi pohtia eri kanteilta.

Anne-Luise Bertell: Ikävän jälkeen. (Suomentanut Vappu Orlov.) Bertell kirjoittaa suomenruotsalaisesta Pohjanmaasta, Amerikkaan lähtemisestä, siitä mitä on olla nujerrettu, kovasta työstä, häpeästä. Häpeästä! 

Kristin Hannah: Tomun ja tuulen maa. (Suomentanut Marja Helanen.) Tässä se nyt sitten on, Hannahin uusin. Mutta kovin ankeaa kuvausta, liian ankeaa... 

Jussi Konttinen. Siperia. Suomalaisen perheen vuosi ikiroudan maassa. Valta määrä tietoa Jakutiasta, tuosta Venäjän kaukaisesta kolkasta. Niin tiivis paketti, että alan lukea harppoen, perheen arkea kuvaaviin osuuksiin keskittyen. 

* Hanna Brotherus: Henkeni edestä. Tästä pidän enemmän kuin esikoisesta. Brotherus tuntuu nyt kirjailijana varmemmalta, oman äänensä löytäneeltä. Teksti ei tunnu pakotetulta, tekotaiteellista (jos se nyt sitä oli aiemmassakaan). Löydän paljon samaistuttavaa, koska kirja on selvästikin kuvausta ikäisteni kokemuksista. Puhelimeeni tallentuu kuvakaappauksia eri puolilta tekstiä, mikä on varma merkki siitä, että jokin minussa herää. (Aiempi Ainoa kotini käsitteli pitkälti äitisuhdetta, jota taisi vedota itseäni hieman vanhempaan sukupolveen - näin päättelen Brotherusta kuunnelleen kirjamessuyleisön keski-iästä). 

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää. (Suomentanut Sari Karhulahti.) Aluksi pidin kovin höttöisenä, kunnes hoksasin, miten kirjailija annostelee totuuksia päähenkilön historiasta ja miten lakonisesti tämä itse asioihin suhtautuu... Paranee siis loppua kohden. On minusta siltikin suunnattu nuoremmalle sukupolvelle, joten lienen jäävi arvioimaan. Käsittelee tällä hetkellä "trendaavia" teemoja (erilaisuus, yksinäisyys, autismin kirjo).

 

Leila Slimani. Adèle. (Suomentanut Lotta Toivanen.) Slimanin esikoinen naisen halusta. Kuuntelin tämän. 

* Elizabeth Gilbert. Tämä kokonainen maailmani. (Suomentanut Taina Helkamo.) Jonotin kirjaa kirjastosta  kuukausitolkulla, Helmetissä edelläni oli yli tuhat jonottajaa. Halusin lukea tämän paperisena vaan en rohjennut suinpäin ostaa, koska en ollut varma, haluanko tätä hyllyyni. Ensimmäisenä päivänä luin puolet tästä yli viisisataasivuisesta, sammaltutkija Almasta (!) kertovasta kirjasta. Ehkä ostan tästä pokkariversion myöhempää toista lukukertaa varten.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Jälleen kerran taitavaa kuvausta. Kinnunen tunnetaan siitä, että hän menee itse kuvailemiensa kaltaisiin paikkoihin (kuten metsään) ja aistii tunnelmaa. Tämä kyllä välittyy lukijalle esimerkiksi kohtauksessa, jossa lapset hiihtävät metsässä! Elna-hahmo jäi jollain tasolla vieraaksi, niin murheellinen kuin hänen kohtalonsa onkin.

Riikka Länsisalmi: Tankasta  mangaan. Miten suomentaa Japanin kieltä ja kulttuuria.

 

Kari Hotakainen: Opetuslapsi. Ihmisen osa on edelleen "suosikkihotakaiseni". Tämän koen jotenkin turhan pessimistiseksi. 

Pirjo Suhonen: Vapaus valita. Kuuntelin Suhosta kirjamessuilla, siitä innostuneena luen kirjan. Seela Sellan ja Viola Walleniuksen ajatukset kiinnostavat. Toimii palastellen, ei kertalukemisena. 

Alex Schulman: Malman asema. (Suomentanut Jaana Nikula.) Tämä ei vienyt mukanaan... Saatoin odottaa Polta nämä kirjeet -kirjan huikaisevuutta. 

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja tulikärpästen kylä. Matkakertomus Latinalaisesta Amerikasta olikin matkapäiväkirja, joka sisälsi makuuni turhan paljon "omaa napaa". 

Riikka Pulkkinen: Lumo. Luin tyttöyttä käsittelevän kirja trillerinä.

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi. (Suomentanut Tuulia Tipa.) Tätäkin kirjaa markkinoitiin isosti. Mutta äh, ei lähtenyt vaan jäi kesken.

~ "Voi miksi mikään ei nyt miellytä?!!"

Clare Pooley: Joka päivä laiturilla 5. (Suomentanut Ulla Selkälä.) Hömppää. Hauska tarina "junajengistä". Kuuntelin, nukahdin, kuuntelin... Moneen kertaan kerrotun tarinan sanoma: Kaikilla on omat vahvuutensa ja puhuminen auttaa. Ei huonoimmasta päästä tätä lajityyppiä.

~ Onpa muuten hienoa, että WSOY on laittanut suomentajan nimen kirjan kanteen!

 

Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dixon? (Suomentanut Jaakko Kankaanpää.) Psykologinen jännäri, jossa on sen verran vetävä juoni, että kirjan lukee parissa päivässä. 

* Lucy Fricke: Tyttäret. (Suomentanut Anne Kilpi.) Vaihteeksi saksalaista kirjallisuutta, jota pitäisi lukea enemmän, mutta jota suomennetaan kovin vähän. Mentaliteetti on erilainen, tunnistettava ja virkistävä. Roadtrip kuoleman klinikalle Sveitsiin... Tätä suosittelen!

Kira Jarmysh: Naisten selli numero 3. (Suomentanut Arja Pikkupeura.) Erään Aleksein kohtaloa on surullista seurata; Jarmysh on toiminut hänen tiedottajanaan. Kirjan antama mieskuva kauhistuttaa. Yhteiskunnallisuus näkyy vartijoissa. Kirjallisesti parasta kerrontaa on kuvaus aistiharhoista, mielen pirstaloitumisesta. 

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet.  Tätä olen näköjään kommentoinut sanoilla "rakenne, mystinen, uhkaavuus", mutta joudun nyt toteamaan, että en muista kirjasta juuri mitään! (Muistaakseni olin noihin aikoihin ylityöllistetty, joten ihmekös tuo.) Joudun hieman googlailemaan ja palauttamaan mieleen, mistä olikaan kyse. Ahaa, monesta tarinasta koostuvasta ja tarinoita ketjuttavasta romaanista. Ai niin! Nyt muistan, osin. Muistan äitinsä kotiin lukitseman tytön. Muistan sateen ja automatkan. Muistan kanavan rannan - vai oliko se tästä kirjasta? Kirjan rakenne on ollut muistille haastava!

 

Kiia Beilinson, Mona Eid, Koko Hubara: Third culture kids. Kääntäminen on parasta silloin, kun työn ohessa oppii jotakin uutta ja kiinnostavaa, kun pääsee ihmettelemään tai kun teksti herättelee. Tämän kirjan luen referenssimateriaalina, ja kirja todella herättää. On e-kirjana hankala luettava, koska teksti on pdf-muodossa, mutta lukemisen arvoinen aivan kaikille.

* Lydia Sandgren: Läpileikkaus. (Suomentanut Sanna Manninen.) Tämä oli lukukokemuksena kiinnostava: Kirjaa ei voi lukea ahmimalla, vaikka mieli välillä tekisikin. Lukuhetki on lukijalle kuin "uusi päivä", ja lukiessa alkaa mennä asioiden edelle: "Mitähän huomenna tapahtuu!" Loppua kohden tapahtumat alkavat tiivistyvät kohti omanlaistaan ratkaisua. Luen e-kirjaa, ja vasta aivan viime metreillä hoksaan, että paperisessa kirjassa olisi ollut 700 sivua! Lopun ratkaisu on taiten rakennettu, ja se jättää lukijan keskelle erilaisten vaihtoehtojen mahdollisuuksia. (Itselle muistin tueksi mahdollista myöhempää lukukertaa varten: Taidemaalari ja kustantaja ja kadonnut vaimo. Perhe. Kolmiodraama.)

* Juha Itkonen: Teoria perheestä. Heti edellisen perään aivan toisenlainen perhekuvaus. Sivuilta huokuu lämpö ja isän rakkaus. Mikä rikkaus lapset ovatkaan! Heidän keskinäinen erilaisuutensa. Tokaisut. Leikki! Ihmettely! Monet ajatukset niin tuttuja. "Istutuksia" ihan paras kohta! 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Haahtelan uusin jää etäiseksi. Keskustelemme tästä ystävän kanssa ja toteamme ykskantaan, että tämä tuntui tulleen jotenkin "liian nopeasti" edellisen jälkeen. Aivan kuin loppusilaus olisi jäänyt tekemättä. Sujuvaa kerrontaa ja syvällistä pohdintaa löytyy, niin kuin aina, mutta punainen lanka jää hämärään. 

Sari Mäki: Tositarina.  Selkokirja vanhenemisesta ja Alzheimerin taudista. En haluaisi allekirjoittaa Mäen kokemuksia kotisairaanhoidon tasosta mutta niin joudun tekemään. 

* Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja. Täydellistä iltalukemista vaan kun ei meinaa malttaa lopettaa. Pikku pakinoita. Tarkkanäköistä ajankuvaa. Onnistunut hyvin! Irrallisista tarinoista koostuu taiten kokonaisuus. Lipasti näyttää, miten ympärillä on jatkuva tarinoitten virta. 

Satu Rämö: Rosa & Björk. Jälleen isosti markkinoitu teos. Kaksi aikatasoa, joista toinen kiinnostaa, toinen ei niinkään, joten pikaluen dekkariosuudet ja keskityn sisarten tarinaan. Kolmas osa tuloillaan.

~ Kirjakaupan myyjänä harmitti, että niin kovin moni erinomainen teos ei löydä lukijaansa, koska markkinointia ei tehdä eivätkä lukijat saa kuulla kirjoista. Yhä harmittaa.

Ismo Leikola, Angelika Leikola: Unelmaero. Tästä en pitänyt, sen verran repaleinen oli kokonaisuus. Ismo Leikolan osuudet kohtuullisen antoisaa luettavaa, toisen osapuolen osuudet eivät niinkään.

Ia Genberg: Yksityiskohdat. (Suomentanut Jaana Nikula.) Kuuntelen tämän teoksen, jonka kokonaiskesto on vain neljä tuntia (painetussa kirjassa sivuja on  160.) Muistelukirja -- elämän varrella rinnalla kulkeneet ihmiset -- kiinnostava lähtökohta. Mutta se nukahtelu! Jopa istualtaan tuoliin! Viimeinen luku jättää miettimään: Onko liki kaikki muistamamme väritettyä kuvitelmaa? Tämä pitäisi ehdottomasti lukea uudelleen - ja nimenomaan lukea - sen verran hataraksi on jäänyt unisen kuuntelijan käsitys teoksesta!

Minna Rytisalo: Jenny Hill. Ensin tykkään, paljon. Tyyli ja tarkastelutapa onnistuu ja osuu. Tekstin edetessä en sittenkään aivan saa kiinni "ajattarista", ja tekstikin tuntuu kevenevän (?) Loppua kohden en enää odottanut illan lukuhetkeä kuten kirjan alussa. Rytisalon seuraavaa jään silti odottamaan.

Kirsi Piha: Levoton lukija. Esseitä lukemisesta. Tämäntyyppistä tykkään lukea, mutta kirja ei ehkä tällaisiin toimivin formaatti. 

Janne Saarikivi: Rakkaat sanat. Luen rinnakkain Pihan esseekirjan kanssa, mikä saattaa olla virhe, sillä sen verran outoja tapahtuu! Eräänkin kerran jopa luulen lukevani Pihaa, mutta luenkin Saarikiveä, kunnes jokin seikka kerronnassa alkaa ihmetyttää! 

* Anu Aspiala: Kimono kireällä. Kuinka selvisin vauvavuodesta Japanissa. Kirjoitinkin jo, että tykkään lukea kirjoja, joissa käsitellään eri kulttuurien ominaispiirteitä. Tämä kirja on kiinnostava katsaus japanilaiseen kulttuuriin ja kulttuurieroihin suomalaisvinkkelistä. Kirja tarjoaa paljon uutta tietoa Japanista, muun muassa sen, että mansikat ovat Japanissa talvinen kausimarja! Tämän kuuntelin, ja kirja soveltuukin mielestäni hyvin kuunneltavaksi. 

Satu Vasantola: Kun isä osti Merenkurkun.  Kiinnostava, erilainen, ajatuksia herättävä teos mielenterveyden järkkymisestä ja läheisen voimattomuudesta itse sairauden mutta myös palveluiden saavuttamattomuuden äärellä. Loppuratkaisuun olisin kaivannut terävyyttä, koska kyse on fiktiosta, mutta todellisuudessa "loppuratkaisu" lienee juuri tällainen (ennen pistettä). 

* Colm Toibin: Brooklyn. (Suomentanut Kaijamari Sivill.) Kävin Ruovedellä aivan varta vasten Vinhan kirjakaupan vuoksi. Sieltä mukaan tarttui kolme kirjaa, joista ensimmäisenä luin tämän Toibinin teoksen. Tämä on pitkästä aikaa sitä proosaa, jonka perään olen haikaillut. Juonivetoista aikalaiskerrontaa. Ja mikä parasta - ihan oikea, kovakantinen kirja. Keltaista kirjastoa. Jää hyllyyn.

* Tommi Kinnunen, Minna Rytisalo: Huokauksia luokasta. Kahden opettaja-kirjailijan välistä kirjeenvaihtoa (äidinkielen) opettajan työstä. Silmiä avaava tietokirja vastuullisesta mutta päättäjien väärin ymmärtämästä työstä. Tekstiä lukee ja huokauksia kuuntelee myötätuntoisena. Kirja on kiinnostavaa luettavaa myös kirjailijan työstä kiinnostuneelle.

*

Noin. Tuntuupa hyvältä, että sain vihdoin lukemiseni listattua ja puhelimeni muistiinpanot putsattua. Lista voisi olla pidempikin. Olen näiden kuluneiden kahden vuoden aikana tuskaillut moneen kertaan, että ei ole aikaa lukea. Joskus aikaa olisi ollut, mutta itse olin jaksamista vailla, ellei sitten keskittymiskyky uupunut. On toki mahdollista, että olen lukenut joitakin kirjoja, joita en ole muistanut kirjoittaa muistiin. Sen tiedän varmaksi, että näiden jo mainitsemieni lisäksi olen lukenut ainakin neljä kirjaa, jotka olen joko kääntänyt tai joita olen kääntämässä joko kokonaan itse tai yhdessä toisen kääntäjän kanssa. Niistä jokaiseen olen lukenut myös jonkin verran referenssikirjallisuutta. Olen päättänyt olla nimeämättä niitä tässä.

Kinnusen ja Rytisalon kirjan sain luettua tällä viikolla. Yöpöytä notkuu lukujonosta. Osa kirjoista on notkunut siellä kuukausitolkulla (osa jopa vuositolkulla!) - saa nähdä saanko sitä jonoa purettua... vai ryhdynkö purkamaan puhelimen e-kirjajonoa, jolla silläkin mittaa riittää. Kirjamessutkin lähestyvät, syksyn kirjakatalogien julkaisemisesta puhumattakaan...  

Kirjasyksy 2023 alkaa!

Luettua, joulukuu 2020 - lokakuu 2021

Kirjamessujen alla sopiva hetki poikkaista kirjalistaus (ja aloittaa taas uusi). Nämä luettu viime vuoden joulukuusta alkaen.

Listaus alkaa joululomalukemisilla (neljä ensimmäistä).

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Kirjailijan suvun tarinaan perustuva esikoiskirja Stalinin vainoista, maahanmuuttajuudesta ja niin paljosta muusta. Suosittelen tarttumaan. 

Antti Tuomainen: Pikku Siperia. Eipä jäänyt ainoaksi Tuomaiseksi aiempi Jäniskerroin, eikä varmasti lopu tähänkään. Aivan omanlaisensa tyyli kirjoittaa! 

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä (suom. Helinä Kangas).

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti (suom. Maija Kauhanen). Yllättävä kirja, yllättävän hyvä! Kokonainen kirja ankeriaasta! Ei kuulosta käärmekammoisen valinnalta. Mutta kirja piti otteessaan. Se tarjoaa ihmettelevälle informaatiota ja saa ihmettelemään lisää. Se on kirja mysteeristä, ankeriaan mysteeristä, ja maailman. Ja myös isän ja pojan suhteesta.

Jojo Moyes: Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia (suom. Heli Naski). Takakansiteksti houkutteli lukemaan välipalaksi jotain kevyempää mutta ei...

John Green: Kilpikonnan kuorella (suom. Helene Bützow). YA-lukemista suositulta kirjailijalta. Ymmärrän hyvin, miksi vetoaa nuoriin. 

Max Porter: Surulla on sulkapeite (suom. Irmeli Ruuska, lukija Jukka Pitkänen). Taitavasti rakennettu kuvaus isän ja kaksospoikien surusta ja keinoista pysytellä kiinni elämän syrjässä.

Tämän kuuntelin äänikirjana, kirjan, jonka kokonaiskesto kuunneltuna on vain noin kaksi tuntia. Alussa tuntui kovasti siltä, että tarvitaan silmin nähtävät kappalejaot, pilkut ja mahdolliset kursiivit, jotka kuunnellessani kuvittelin. Tuntui kuin kuunneltuna proosasta jäisi jotain olennaista pois, omatahtisuus, viipyily tekstin äärellä. Mutta pian huomasin, että toisaalta kirjassa esiintyvän variksen (surun) etäännyttävä rooli, sen repliikit ja sutkaukset - kuin lorut tai sadut - ja surumielinen hauskuus toimivat mainiosti ääneen luettuina.

Mahtava suomennos ja vivahteikasta luentaa!

Max Porter: Lanny (suom. Irmeli Ruuska; lukijat: Aku Laitinen, Toni Kamula, Erja Manto, Krista Putkonen-Örn ja Jukka Pitkänen). 

Usein ihastuttuani johonkuhun uuteen kirjailijatuttavuuteen haluan lukea tältä muutakin. Niin nytkin. Kun huomasin, että Lannyn äänikirjaversiossa lukijoita on viisi, kiinnostuin. Päädyin siis kuuntelemaan myös tämän. Tällä kerralla vilkuilin kuitenkin myös kappalejakoja ja muuta typografiaa, ja onhan se poikkeuksellinen:

Porter kuvaa taitavasti pikkukylän pikkusieluisia asukkaita, luovuuden ja mielikuvituksen voimaa, äidinrakkautta, hiipuvaa avioliittoa, suhtautumista erilaisuuteen, häpeää... En ole lukenut toista vastaavaa; Porter painii aivan omassa sarjassaan. 

Isä Suomukkavainaa -hahmo on tämän tarinan "varis", hahmo, joka puuttuu tapahtumiin kun puututtava on. Hahmo, joka on nähnyt kaiken. (Jostain syystä hahmo muotoutui päässäni Vesa Vierikoksi! Ja lapsuuden Näkkikin käväisi mielessäni.)

Ei aivan helppo kirja, kaikkea ei ymmärrä, ja se pitää vain niellä. Kirja herättää myös epämiellyttäviä tuntemuksia - toisia arvostelevien ihmisten seurassa on tukalaa, olivatpa arvostelijat lihaa ja verta tai hahmoja kirjassa.

Vahva kuuntelusuositus!

Saku Tuominen: Kaikki on hyvin (riippumatta siitä miten kaikki on). Tämänkin kuuntelin äänikirjana Tuomisen itsenä lukemana. Kuunnellessa tunne, että Tuominen pohtii itsekseen. Avainajatukset minulle: Ajatusmallit ovat opittuja. Huonoja asioita alkaa nähdä ympärillään, kun on synkkä olo. Muista ihmettely! Viimeisimmästä ajatuksesta Tuomisen esimerkki: Ihmettele, miten hienosti kaikki sinussa toimii, kuten peräaukko tai sieraimet!

Rachel Cusk: Ääriviivat (suom. Kaisa Kattelus). Suomennos on hyvä. Ymmärrän Cuskin kokeilevan kerrontatyylin tavoitteen, ja siinä hän on mielestäni onnistunutkin. Kertomukset ovat peili. Mutta kerronta on minulle liian lakonista, ja myös teemat (aviosuhde enimmäkseen, feminismi, identiteetti, yllättäen jopa kirjallisuus ja kirjoittaminen) jättävät kylmäksi. Yritin kyllä, kovasti. En jättänyt äänikirjaa kesken vaan sinnittelin, lopulta nopeutetulla nopeudella (käsittämätön ominaisuus!), ja yritin tarttua ajatuksiin ja löytää niiden takaa syvällisyyksiä mutta en löytänyt... Kuunnellessani saatoin välillä havahtua ajatukseen "tuossa oli nyt jotain", mutta analyyttisyyden kynnys oli liian korkea, olin liian väsähtänyt muusta massasta. Ehkä tekstin kanssa olisi ollut toisin, ehkä olisin pysähtynyt pohtimaan, mutta kuunnellessa kirjan tärkein anti taisi vilahtaa ohi. Onneksi kuuntelin tätä kävellessä niin vältyin nukahtamiselta.

Olipa rumasti kirjoitettu. Mutta kirja on saanut lähes yksinomaan kiittäviä arvosteluita, joten olen vähemmistössä. Analyyttiset lukijat ammentavat kirjasta varmasti paljonkin.

Tässä kuuntelin myös Pienen karanteerikirjakerhon Cusk-illan (podcast).  

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani. En ollut etukäteen lukenut tai kuullut, miten päättyy, ja lukijan mielikuvituksen varaan jätetään tarinassa monen henkilön loppu. Yksi teema: näköalattomuus. Hyvä! Ihmeellisen hyvin Kinnunen kuvaa naisen tuntoja. 

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä. Monella foorumilla kehuttu. Tunnelma novelleissa jollain tapaa mystinen, poikkeava, loppu aina yllättävä, mistä pisteet. Odotin foorumeiden perusteella muuta.

Delia Owens: Suon villi laulu (suom. Maria Lyytinen). Niin kehuttu kirja että! Epäröin tarttua, sillä usein en ole tykännyt suursuosikeista. No? Ryhdyin luku-urakkaan. Ei yllättäen tuntunutkaan urakalta, hyvin piti kirja otteessaan. Ei ehkä ollutkaan sellainen (niin viihteellinen? vai pateettinen?) kuin olin etukäteen kuvitellut. Pystyin näkemään kohtaukset elokuvana, mikä ei ole oletetusti hyvä asia, jos filmaussopimus on jo tehty kuten tässä. Joissakin ratkaisuissa viihdekirjallisuuden raja tulee paikoin liian lähelle, mutta marskimaan kuvaus on elävää. Tuskin olen ainoa joka kirjoittaa kirjan jälkeen Googlen hakusanoiksi North Carolina Marsh Outer Banks.

Välihuomautus 5.2.2021: Marisha Rasi-Koskisen Rec voittaa ansaitusti Runeberg-palkinnon. 

Anja Portin: Radio Popov. Kirjan tunnelma vertautuu mielessäni väkisinkin aiemmin lukemani Malamanterin maailmaan. Radio Popov vie kisassa pisteet. Portinin luoman maailman hahmottaa paremmin, sen maailmaan on helpompi sijoittaa itsensä ja uppoutua. Portinin maailma herää eloon. Kirja kutittelee taatusti mielikuvitusta! Alakouluikäisille (ja mielestäni myös vanhemmille) soveltuvaa koskettavaa ja lämmintunnelmaista satua lukee kuin jännityskertomusta. Sopii ääneen luettavaksi. Kirja voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020 täysin ansaitusti. Lukusuositus!

Anja Portin: Muistokirjoitus. Pidin. Kirjoitin muistiin kaksi asiaa:

Kirjoitin sattumanvaraisuuden.  Miten pienestä kaikki voi joskus olla kiinni (sitä voi unohtaa ladata puhelimensa raa'an väärällä hetkellä). Sattumaa olivat myös lumi ja hiljaisuus kirjan sivuilla ja lumi ja hiljaisuus bussipysäkillä lukiessani!

Kirjoitin loppuhuipennuksen. Jos oikeasti kirjoittaisin, voisin tarkastella tämän kirjan loppuhuipennusta opetusmateriaalina. Miten rakentaa tunnelma loppua kohden miltei sietämättömän jännittäväksi...

Olisin voinut kirjoittaa muutakin. Pienen pojan. Yksinäisyyden.

Jenny Offill: Ilmastoja (suom. Marja Luoma). Sirpaleinen mutta loppua kohden hahmottuva kokonaisuus (joskin joiden sirpaleiden oikeutusta kummeksuu). 

Kirjassa on keskeistä hämmennys ja pelko oman lapsen tulevaisuudesta. En voi kieltää että ei olisi käynyt mielessä. Toisaalta nykypäivän lapset voivat myös keksiä ratkaisun moniin ongelmiin!

Ilmastoja (monikko) antaa hienovaraisesti vihjeitä siitä, millä eri tavoilla maapallomme voi tuhoutua. "Uuden asuinsijan täytyy olla korkealla." (merenpinnan nousu) "Will sävähtää kun astuu polulta sivuun nurmelle." (miinat, sota) "...pääsee ulos taksista kuulemasta kuljettajan rasistisia juttuja" (fasismin nousu).

On vaalit ja epätoivo (vuoden 2020 Amerikassa) mutta on myös pieni ja viaton, periaatteessa kielletty romanssi. 

Tämä kirja oli valloittanut minut kääntäessäni viimeisen lehden. Lukusuositus!  

P.S. En muista juuri mitään Offillilta aiemmin lukemastani Syvien pohdintojen jaostosta. Johtuuko se sirpaleisuudesta? Ainakin siinä on kyllin syytä kirjata lukemisia.

Linda Olsson: Autio ranta (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi). Lukiessa oli koko ajan epämääräinen tunne, että olisin lukenut saman kirjan jo aiemmin. Mutta se ei voi olla mahdollista, sillä kirja on ilmestynyt vuonna 2019 eli sen jälkeen, kun aloin tallentaa lukemisiani. Ehkä olen vain lukenut liian monta vastaavaa teosta. Tämä ei mennyt tunteisiin, vaikka juuri se luultavasti oli kirjailijan tarkoitus. 

Mattias Edwardsson: Aivan tavallinen perhe (suom. Taina Rönkkö). Ruotsalainen, palkittu psykologinen jännäri, jonka käännösoikeuksia myyty runsaasti. Juoni vetää mutta tekstin äärelle ei pysähdy. En usein lue jännäreitä, toki ymmärrän (ehkä), miksi ovat suosittuja. Ne nollaavat pään; voit lukea yhden, unohtaa sen, ja aloittaa seuraavan. Juuri tämä on ollut Suomessakin arvostelumenestys. Kolme kertojanääntä. 

Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva. Nopeasti hotkaistava kirjoituskokoelma. Itse luin parin bussimatkan aikana. Eivät olleet tuttuja Anna-lehdestä, missä kirjoitukset on aiemmin julkaistu. Riemastuttavina markkinoidut tekstit panivat paikoin itkettämään: "Hyvää matkaa, rakas ihminen." Sanoo äiti lakkiaisissa pojalleen.

Marko Annala: Kuutio. Ennestään kirjoittajana tuntematon Annala jätti aavistuksen ristiriitaisen olon. Pidin tarinasta, pidin pojasta, mutta isähahmosta en niinkään useiden rimanalitusten takia - tällä tarkoitan sitä, miten useissa tilanteissa kirjoitetaan naisista. Tunnustan, että jätin sisäkertomuksen kokonaan lukematta, vaikka olisikin tuonut kerrontaan yhden tason lisää. Toimi ilmankin.

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma. Taas luen Vanhataloa Lapissa! Liki pakkomielteinen kiinnostus psykopaatteihin ei aivan auennut. Ilmastonmuutos ja korona teemoja nekin. Omaelämäkerrallisen trilogian päätösosa. 

Venla Saalo: Kukkia maan alla. Kirjan Berliini vertautuu mielessäni minulle rakkaaseen Hampuriin. Äiti ja poika kävelevät maanalaisen metroaseman laiturilla (poika paljasjaloin), käyvät siellä sijaitsevassa kukkakaupassa, kulkevat käsi kädessä Berliinin katuja ristiin rastiin, mutta eivät välttämättä oikeasti kohtaa toisiaan, kuten eivät muutkaan kirjan henkilöt. Kirjaa markkinoidaan tunnelmavetoisena romaanina. Allekirjoitan. Kuljin mukana.

Hampurissakin maan alta voi löytää kukkakaupan - tai kuuntelukioskin. Eräällä metrolaiturilla on Das Ohr -kioski, jossa ei myydä mitään vaan kuunnellaan niitä, joilla on tarina kerrottavanaan. Onnellinen tai riipaiseva. Ja kaikkea siltä väliltä.

Aino Huilaja: Pakumatkalla. Kirjoittaja puolisoineen tekee irtioton, muuttaa pakettiautoon ja lähtee reissuun. Inspiroivaa toki, ja mukavaa luettavaa. Mutta reissun aikana annettujen lukuisien lehtihaastatteluiden, podcastin ja tekeillä olevan kirjan kirjoittamisen lomassa alkaa pohtia, oliko reissun perimmäinen syy mikä.

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen (suom. Antti Valkama). Tokion öinen tunnelma välittyy ensi lehdiltä. HS:n arviossa näkyy maininta "häiritsevästä". Tarkoitettiinkohan sillä sisarusten Marin ja Erin välistä suhdetta? Ehkä ei, mutta sen olisin halunnut ymmärtää. En kyennyt. Rakkaustarinakin alkaa, mutta toinen osapuoli ei... mitä? Halua, pysty, ymmärrä? Kuva on utuinen, niin kuin Murakamin tyyliin kuuluu.

Ida Pimenoff: Kutsu minut. Isättömyyden teema koskettaa isätöntä. Kirjailijan isä on elossa, mutta ei tunnusta lastaan, ei ainakaan julkisesti, ei kokonaan, vaan pelkästään omista lähtökohdistaan ja tarpeistaan. Käy ilmi, että suvussa on muitakin vastaavia surullisia kohtaloita. Lopussa toivoa.

Ashley Audrain: Lapsi rakas (suom. Oona Nyström). Toinen psykologinen jännäri, tässäkin perhe keskiössä. 

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja elämä. Teksti on tiheää. Jo ensimmäisellä sivulla (tässä tapauksessa ruudulla, sopivaksi annostellulla) saan kahdesti pysähtyä ajattelemaan ja pureksimaan lukemaani, koska lause vaatii siitä. Ajatus vaatii. Välillä esseet ovat liikaa yksinkertaiselle minälle mutta sitten taas luen kirjaa kuin matkakertomusta ja googletan, missä pääsisin persialaisten patojen äärelle.

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin (suom. Jaakko Kankaanpää). Ihmettelisin, ellei myös tästä tehtäisi itkettävää romanttista elokuvaa. 

Saara Turunen: Järjettömiä asioita. Uutuus isosti esillä nyt, itsekin tartuin tuoreeltaan. Pidin todella paljon. Tragikoominen, surullinen, hauska. Kulttuurieroja, pieniltä tuntuvia mutta ratkaisevia, kuvataan tuoreella tavalla. Surullisia asioita ja tahdittomuuksia vältetään vain täpärästi. Ja se rakkaus, mahdoton rakkaus, kuvataan taiten. Eikä kirja edes varsinaisesti ole kirja rakkaudesta. Se on kirja elämästä, jonka rikkauden havaitsee usein vasta jälkikäteen. En tiedä mikä kirjassa on totta ja mikä tarua, hyvä niin, mutta tiedän että toivon pariskunnalle kaikkea hyvää. Turusen ikäisten tekstit jättävät minut usein kylmäksi mutta Turusessa on kypsyyttä. Tekstistä kuuluu elämännälkä, esteettisyys ja kaipuu, johonkin. Lukusuositus!

(Silmäilin tässä myös Rakkaudenhirviötä ja Sivuhenkilöä. Turunen tuntuu tässä uusimmassaan löytäneen lopullisesti oman äänensä.)

Suunnilleen tässä kolmen kuukauden lukuaikalahjakorttini alkaa umpeutua. Huomaan että olen ladannut lukulistalle niin monta kirjaa, että en millään ehdi lukea niitä kaikkia. Ostan lisäaikaa. Miten helpoksi lukeminen on tehty! Ja edulliseksi. 

Samalla mietin, että kirjailijalle tämä e-kirjojen lukemiseni - äänikirjojen kuuntelemisestani puhumattakaan - näyttäytyy alati pienenevinä tuloina. E-kirjojen ja äänikirjojen lainoistakaan ei kirjailija saa korvauksia, ainakaan vielä (asiaan saattaa olla tulossa muutos, asia on vireillä). Äänikirjojen osalta kirjailija saa korvauksen vain kuunnelluista minuuteista. 

Hanna Brotherus: Ainoa kotini. Tämä olin poiminut lukulistalleni jo katalogista. Lukukokemus oli odotettua kehollisempi. Brotherus kirjoittaa todella rohkeasti ja paljaasti vaikkapa siitä, miten lapsi muistaa kuulemansa aikojen päästä. Miten hyvin tunnistankaan edellisen sukupolven herkeästi arvostelevan puheenparren.. Mutta myös ristiriitaisia ajatuksia kirja herättää. Onko kaikesta pakko kirjoittaa? Ei, tuo on väärä kysymys. Kirjoitettava on. Mutta miksi avata haavoja julkisesti? Tehdäänkö tässä niin, en tiedä, mutta sellaisenkin tuntemuksen kirja saa aikaan. Kirjan kiitollisinta lukijakuntaa lienevät viidenkymmenen korvilla olevat naiset, kirjailijan kaltaiset, itseni kaltaiset. Äitiyden raadollisempi puoli näyttäytyy kirjassa vahvasti, samoin äidin ja naisen alituinen omien ääriviivojen etsintä. Ehkä myös tämä kirja - niin kuin moni muu viime aikoina - tarvitsisi toisen lukukerran.

Lotta Saahko: Papan kanssa kahvilla. Kiinnostavaa ja hyväntuulista luettavaa karjalaisten ja evakkojen jälkipolville.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto (suom. Sarianna Silvonen). Entä jos elämässä olisikin valinnut jossain kohdin toisin. Yhdessä elämänsä käännekohdista kipuileva päähenkilö pääsee näkemään erilaisia mahdollisia skenaarioita vaihtoehtoisista elämänpoluistaan. Jos etsii kevyttä luettavaa, joka ei ole "hömppää", tämä voisi olla hyvä vaihtoehto.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Haahtelan kirjat osoittavat, että kaunokirjallisin keinoin voi helposti tavoittaa lukijan sisimmän. Ei siihen elämäntaito-oppaita tarvita. Haahtela kirjoittaa lyhyttä proosaa, nopealukuisia kirjoja, jos niin haluaa ajatella. Mutta kun pysähtyy aina silloin kun teksti puhuttelee jollain tavoin, pysähtyy pohtimaan, huomaa ettei kirja ole lainkaan pieni. Haahtelan teksteihin voi luottaa.

Viola Wallenius: Koti Keniassa. Arvostan. Suurisydäminen ihminen, pyyteetön. Ja niin nuori! Jättää jäljen lukijaan. Saa ajattelemaan kaikkia niitä naisia, jotka ei niin kauan aikaa sitten Suomessakin huolehtivat kymmenpäisestä katraastaan - ja karjasta sen lisäksi. Lukusuositus!

Jack Meggitt-Phillips: Hirviö ja Helmikki (suom. Marja Helanen). Lastenkirja noin 10-vuotiaille on tyylillisesti sukua Roald Dahlin teoksille, mutta ei aivan yllä samalle tasolle. Kirja on esikoisteos ja sarjan avaus, ehkä siis seuraamisen arvoinen.

Mirjami Haimelin & Satu Rämö: Kynä. Kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Luen mielelläni kirjoittamisen oppaita. Kirjoittamisessa tuntuu olevan jotain maagista. Se on sisäistä paloa, raakaa työtä, parhaimmillaan nautinto, pahimmillaan kiirastuli. Salaa haaveilen kirjoittamisesta itsekin, ja kirjoittamisestaan kirjoittavien kirjoittajien tekstejä lukiessa jokin minussa alkaa kutista. Jonkinlaisia alkujakin on mutta niin on estojakin.

Elif Shafak: 10 Minutes 38 Seconds in This Strange World. Tämä vuoden 2019 Booker-palkinnon shortlistillä ollut kirja on julkaistu myös suomeksi Maria Erämajan kääntämänä. Vaikuttava teos maailmasta, jota länsimaalaisen on vaikea hahmottaa. Kirja ystävyyden voimasta, tahdonvoimasta. Poliittisesti ja kulttuurisesti kantaaottava teos, jonka sävy yhtäkkiä muuttuu, ja lukiessa on itsekin vaihdettava asentoa. Loppu on silkkaa absurdiutta. Lukusuositus!

Anne Freytag: Mein Leben basiert auf einer wahren Geschichte. YA-lukemistoa. Nuori rakkaus ja road trip. Tässä Freytagissa kertojanääniä on kolme. Miten käy, kun reissussa on kaksi poikaa, yksi tyttö ja paljon rakkautta, jota ei voi tuoda julki?

Kristine Bilkau: Die Glücklichen. Hampurilaisen Bilkaun esikoisromaani. Mitä tapahtuu, kun nuoren, onnentäyteisen perheen elämää alkaa sekoittaa moni samanaikainen epävarmuustekijä. Tulot romahtavat, usko omaan ammattitaitoon katoaa. Seuraa puhumattomuutta, etääntymistä - puolisosta ja sosiaalisista verkostoista. Haluammeko enää samoja asioita? Mitä oikeastaan halusimme, mitä haluamme nyt? Mikä riittää? Ketä varten oikeastaan elämme? Kirjaa on arvosteluissa kehuttu sen autenttisuudesta, siitä, miten se kuvaa nykypäivän kunnianhimoista nuorta sukupolvea, sen "Existenzangstia", unelmia ja käsitystä onnesta. Parasta minusta on etääntymiskuvaus, se hetki, jossa ei enää tahdota, käännekohta. 

Nina Lykke: Kohonnut riski (suom. Sanna Manninen).  Kirjailijan Ei, ei ja vielä kerran ei jäi sen verran mustaa huumoria hersyvänä mieleen, että tähänkin Lykkeen tartuin. Edellinen saa minulta paremmat pisteet, mutta kyllä tämä pitkän liiton marinoimalle lukemistoksi sopii.

Elina Viinamäki: Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita. Osin ahdistavia novelleja mutta hyvällä tavalla. Hieman epätasainen, hyvällä tavalla. Vallankäyttöä ja joukkohysteriaa, syyllisyydentuntoa ja ihmisen piiloteltavia puolia - vähän Kärpästen herraa, vähän somea. Novellit Päätös ja Kauppias nostan parhaimmiksi. Esikoisteos on osin kokeilevaa, ehkä. Luultavimmin tulee uutta hiottua, siksi voi perustellusti odottaa jatkoa. 

Maja Lunde: Mehiläisten historia (suom. Katriina Huttunen). Olipa kerran ankerias. Nyt on mehiläinen. Kirja jo muutaman vuoden takaa on kaunista luettavaa. Kolme rinnakkaista tarinaa, kolme eri aikakautta: 1800-luku, nykyaika (suunnilleen) ja tulevaisuus. Kolme maata, kolme perhettä. Sukupolvien välinen kuilu, myös tytön asema perheessä. Nimensä mukaisesti mehiläisten historiaa, toisaalta dystopia mehiläiskadosta.

Alex Schulman: Unohda minut (suom. Raija Rintamäki). Todella moni asiakas hakeutui Schulmania kohti lyhyen ajan sisällä. Autofiktiivinen teos kirjailijan äidistä, tämän alkoholismista pienen pojan kokemana. Kirja yllätti positiivisesti. Tässäkin saattaa miettiä, meneekö tirkistelyksi. Minusta ei.

Satu Rämö: Talo maailman laidalla - Rämön autossa soi Sigur Ros. Sen laitan soimaan hiljaa taustalle ja alan lukea. Vertaan kirjaa pakostakin Pakumatkalla-kirjaan; tämä tuntuu irtiotolta. Kirja on elämänmakuinen, ei Instagram-elämän. Lukusuositus!

Joel Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen (suom. Kira Poutanen) Lähtee hyvin liikkeelle mutta valitettavasti puolivälin paikkeilla alkaa tuntua tahmealta.  

Svend Brinkmann: Mitä on ollut ihminen? Filosofinen kiertomatka (suom. Heikki Eskelinen) Lukemisen aikana huomaa, että teksti on suunnattu nuorille aikuisille mutta ainahan aikuinenkin ihmisyyttä pohtii. Luin kirjaa rinnakkain seuraavana tulevan Kirjavarkaan kanssa, mikä osoittautui soveliaaksi. Siinä Kuolemalla on inhimillisiä piirteitä, ja kirjan hahmoja voi todella tarkastella kysyen: Mitä on olla ihminen? Brinkmannin teos on matkakertomus ja tietokirja, joka vilisee kiinnostavasti ja kansantajuisesti esitettyjä faktoja ja joka varmasti askarruttaa sopivasti nuorta mieltä. Lukusuositus nuorille aikuisille.

Markus Zusak: Kirjavaras (suom. Pirkko Biström). "Talot olivat kauniita ja kuvottavia." Tuollaisia lauseita on tässä toiseen maailmansotaan ajoittuvassa kirjasssa, jonka kertojanäänenä siis on Kuolema. 

Alkuteos on vuodelta 2005, suomennettu versiokin jo vuodelta 2008, mutta eipä haittaa. Kirja on todella ajaton ja ansaitsee uusia lukijoita. Myös tämä kirjaa soveltuu hyvin nuorille. 

Rachel Cusk: Siirtymä (suom. Kaisa Kattelus). Vasta nyt "uskalsin" ryhtyä seuraavaan Cuskiin... En luovuta, kolmannenkin luen kyllä. Tämänkin päätin kuunnella. (Miksi, en muista.) Lähdin mukaan edellistä vaivattomammin, ehkä siksi, että nyt osasin odottaa tietyntyyppistä kerrontaa. Tarinatkin tuntuivat uskottavammilta, henkilöt lähestyttävämmiltä. Ja aloin paremmin hahmottaa, mihin Cusk pyrkii.

Marketta Pyysalo: Kehrääjä. Kaikki alkaa siitä, kun mies sanoo haluavansa erota. Alkaa naisen ajatusten virta, sisäinen monologi. Ajatus seuraa toista "knoppitietoetymologisesti". Asioilla ei tunnu olevan yhteyttä toisiinsa mutta mielen kaaos noudattaakin yhtä kaikki logiikkaa, jonka luulen vain toisen naisen ymmärtävän. En tiedä. Melko lyhyt kirja, jonka lukee keskittyneesti yhdeltä makuulta. Kun vertaan Cuskiin, totean: Pidän enemmän tästä tajunnanvirrasta. En dialogista, jossa toistuu koko ajan: "..., hän sanoi".

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (suom. Elina Melander). Tässä se nähdään taas nähtiin - jokaisen on itse luettava ja aivan itse löydettävä omat suosikkinsa. Tätä en kerta kaikkiaan jaksanut, niin kehuttu kuin onkin. Minulle liian hälyinen, kirjan italialainen perhe liian kaoottinen. Alkuteos on jo vuodelta 1963, tuore ensisuomennos tältä vuodelta (2021).

Rachel Cusk: Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) - Kummallista. Kuuntelen ja kuuntelen tätä Ääriviivat-trilogian päätöstä ja kuvittelen, että on minun on nyt pakko kuunnella tämä loppuun saakka. Aivan kuin joku kertoisi minulle tarinaa ja olisi epäkohteliasta lakata kuuntelemasta. Näen tilanteet mielessäni: lentokoneessa istuvan miehen pitkät jalat ja nuokkuvan pään, kuraisen koiran... Mutta Cuskista ei enää tämän enempää.

18.8.2021 uutisoidaan, että kirjojen lukeminen ja kuunteleminen on lisääntynyt aiemmasta. Etenkin äänikirjoissa kasvu on ollut huimaa. Tottahan se on omallakin kohdalla, että ilman e-kirjasovellusta lukisin eittämättä nykyistä vähemmän. Ei olisi varaa, kirjastosta en saisi haluamaani kuin vasta pitkän odottelun päätteeksi, pikalainojen kanssa tulisi kiire. Mutta kyllä nyt pitäisi saada tekijänpalkkiot kuntoon, koska tämä on trendi.

Välillä näkyy uutisia myös lukuväsymyksestä. Korona-aikaan lukemiselle oli helppo löytää aikaa, mutta kesän tullen maailma alkoi jälleen avautua, ja muut harrastukset ja elämä itse, raivasivat tilaa lukemiselta. On kiinnostavaa nähdä koronan jälkeisen vuoden kirjamyyntitilastot.

Lucy Diamond: Rantakahvila (suom. Eeva Parviainen). Kepeä ja hyväntuulinen. Viihdyttävä olematta hömppää.

Paula Hotti: Mustia syntejä - kahvilaesseitä. Kuunneltu kotitöitä tehdessä. Kahvin historiaa. Tietokirjamaisempi kuin olin odottanut. 

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula). Mikä rakkaustarina! Sellaisena sen luen; kriitikot ovat lukeneet toisinkin. Autofiktiivinen teos. Rakenne toimii, tunnelma on tiheä - tunnelma vaihtuu romanttisesta uhkaavaan ja takaisin. Kirjaa ei miltei malta laskea käsistään, pidätän melkein hengitystä välillä. Ehdoton lukusuositus!

Tove Jansson: Kesäkirja (suom. Kristiina Kivivuori). Uuden lukupiirini ensimmäinen kirja. Kirjaa lukiessa siirtyy itsekin jonnekin kaukaiseen maailmaan kauas arjesta. Päivien hitaus, soljuvat kesäpäivät, Janssonin luontokuvaukset. Vielä etäisen syksyn - konkreettisen ja kuvitteellisen - jo aistittava kolkuttelu. Isoäidin tarkkanäköisyys ja ääneen lausumat viisaudet. Kirja johon voi palata uudelleen ja uudelleen. Lukusuositus!

Monika Helfer: Roskaväkeä (suom. Anne Kilpi) - Halusin lukea saksasta suomennettua kirjallisuutta, jota on niin kovin vähän. Helferin tyyli ei kuitenkaan aivan vastannut makuani. (Helfer on itävaltalainen.)

Sanna Wikström: Elämä ensin.  Hidasta elämää -medioiden ensimmäinen romaani. Teemoina ystävyys ja omannäköinen elämä, henkilöinä aikuistuneet Peppi, Annika ja Tommi. Pepille omannäköinen elämä tarkoittaa lapsettomuutta ja maihareissa kulkemista - ainakin aluksi. Melko ilmava kirja, en ihan kohderyhmää. 

John Williams: Stoner (suom. Ilkka Rekiaro) Lukupiirikirja. Olin lukenut kirjan vuosia sitten englanniksi, mutta muistin siitä aluksi hyvin vähän, tarinan edetessä enemmän. Minulle Stoner oli ristiriitainen hahmo. Toisaalta saamaton, kyvytön itsensä ja oman onnensa kannalta järkeviin ratkaisuihin, mies joka tuntuu aina kääntävän myös toisen poskensa; toisaalta rakastamansa tieteenalan parissa työskentelevä ja työhönsä vakavasti suhtautuva yliopistonlehtori ja tutkija, joka omien sanojensa mukaan vain yliopistolta löytää rauhan - paikasta josta siitäkin lukijalla on eri mielipide. Williamsin kirjalliset ansiot ovat kiistattomat, mutta henkilöhahmot enimmäkseen hankalia suhtautua.

Richard Osman: Torstain murhakerho (suom. Arto Schroderus). ‌Aito englantilaisjännäri, valtavasti kiittäviä arvosanoja kahminut. Ja olihan tämä oikea ‌hyvän mielen dekkari vailla väkivaltaa. Sopii ‌kaikenikäisille, vaikka eläkeläiskylään sijoittuukin. ‌Veijarimaisten eläkeläispäähenkilöiden taustoja avataan sopivan kiinnostavasti; jatkolle on tilaus - ja sellainen onkin pian tulossa. ‌Keskustelut ovat aidon tuntuisia.

Saila Susiluoto: Kehrä Italian aprikoosinväriset maisemat ja laiska tunnelma, kirjoittajuuden blokki, asumus residenssissä yhdessä puolison kanssa - siinä ainekset romaanin alussa. Olen huomaavinani kaikuja Kehrääjästä - kovin usein jokin kirja alkaa rinnastua aiemmin luettuun. Tässäkin etymologista pohdiskelua, itsetutkiskelua, pohdiskelua ylipäätään. Huoli ilmastonmuutoksesta on suuri. 

Ote kirjasta: "Äkkiä en tiedä mihin uskoa, usko vaatii sokeutta tai kuvan rajaamista, en tiedä miten elää paitsi että ei näin."

Kun kaikki tuntuu vain tapahtuvan, vyöryvän, liian nopeasti. Kun omilla teoilla ei tunnu olevan merkitystä. Silloin on sanottava. Tuntuu, että on sanottava. Mutta sanatkaan eivät ota tullakseen. 

Susiluoto on runoilija, eikä tämäkään puhdasverinen romaani ole. Puolivälin jälkeen tapahtuu leikkaus: matkateemasta luovutaan, ja alkaa tiiviimpi ja runollisempi osuus, vaikeampi ymmärtää. Ilmastoahdistuksen kuvaus runsastuu, ja loppuosa todella saa myös lukijan olon tukalaksi. 

Pidin. 

Laura Malmivaara: Vaiti. Lukupiirikirja sai miettimään romaanin olemusta. Tähän romaaniin punoutuu ainakin päiväkirjaa, elämäkertaa ja dokumenttia, se tiedetään. Tiedetään, että kirjassa kuvataan avioliittoa ja sen purkautumista, ex-mieheen kohdistuvia rajuja syytöksiä ja ex-vaimon asemaa perheen ja ystävien ristipaineessa. Mutta tämä esikoiskirja on sellainen, jonka ansioita ei välttämättä ymmärrä ensilukemalla. Kansien sulkeuduttua kannattaa jäädä kirjan rakenteen ja valintojen äärelle, sillä vasta sitten ymmärtää sen työmäärän, jonka kirjan kirjoittaminen on vaatinut. Tuskan, jonka tuntee, mutta jota ei alleviivata. Siellä se velloo, koko ajan, vaikka ulkopuoliset näkisivät naisen, joka höylää ostoksilla plussakorttia. Vaikka päivät tuntuisivat etenevän vääjäämättömästi omalla painollaan, omien vanhempien huomassa.

En ajatellut aluksi näin. Ajattelin, että ostoskortin höyläämisestä kirjoittaminen on latteaa, äitisuhteesta kirjoittaminen ja vaiti olemisen taustoitus päälleliimattua. 

L‌ukemista ehkä vaikeuttaa se, että päähenkilöksi ei pysty kuvittelemaan ketään muuta kuin Malmivaaran itse, hänen kuvansa on koko ajan mielessä, ei sille mitään mahda. Niinpä välillä tuppaa tulemaan tunne, että kirjailija terapoi itseään - ja totta kai myös seksikohtauksessa on kirjailija, kukas muukaan.

Lopussa tunnelma ikään kuin arkipäiväistyy, kuvaus on elävämpää: ollaan hoitolassa, hoivataan omaa tytärtä ja juhlitaan tyttäristä toisen aikuistumista. On palattu ihmisten ilmoille. 

Vielä voi pohtia, sanooko kirjailija vieläkään mitään. Ottaako hän kantaa puoleen tai toiseen? Mutta kirjailija on ensisijaisesti äiti, joka suojelee tyttäriään. Ei silloin ruodita rumasti. Mutta vaitikaan ei olla. Silloin kirjoitetaan.

*

Tähän jäädään. 10 kuukautta, 62 kirjaa (ja muutama yritykseksi ja tässä mainitsemattomaksi jäänyt). Suunnilleen 1,5 kirjaa viikossa. Hyvä.

‌

 

Luettua, huhtikuusta joulukuuhun 2020

Aika listata lukemiset. Jo siksikin, että olen lisännyt kirjastokäyntejäni, joten monikaan kirjoista ei jää hyllyyn lukumuistoksi. Ja mieli, se valitettavasti unohtaa vahvojakin lukukokemuksia.

Liikkeelle lähdetään kirjan ja ruusun päivästä 20.4.2020.

Boris Meyn: Der blaue Tod - Hampuriin ja 1800-luvun loppuvuosiin sijoittuva dekkari. Kauan kesti ennen kuin sain tartuttua tähän, mutta kannatti ottaa lukuun. Kirja herättää kaupungin eloon, sen historia on kiehtovaa. Koleravuodet, hevoskärryt mukulakivikaduilla, saastaiset kujat - ja nimeltä mainitut tutut asuinalueet, jotka 100 vuodessa ovat muuttuneet hurjasti. Nykyisen Speicherstadtin alueen rakentuminen ja sen asukkaiden karkottaminen. Harvestehuden huvilojen prameus. Ja se, miten pitkiksi välimatkat aikanaan koettiin! Samoinhan on Helsingissä.

Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi - Tämäkin ajautui käsiini jo Hampurissa mutta joutui odottamaan vuoroaan pitkään. En ollut lukenut Hämeen-Anttilaa aiemmin, tästä kirjasta pidin. Epilepsiaa sairastava opiskelija rakastuu luennoitsijaan, rakkaus on vastavuoroista. Muutto yhteen. Naimisissa olleen miehen ero. Tämän tyttären lämpiäminen hitaasti suhteelle. Hauras henkinen läheisyys, luottamus.

Michael Cunningham: Säkenöivät päivät (suomentanut Kristiina Drews) - Kirjaston poistokirja. Luin kolmiosaisesta teoksesta ensimmäisen ja toisen osan. Fantasia (kolmas osa) ei säväytä mutta kahta ensimmäistä New York -tarinaa luin mieluusti.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia - Esikoisteos. Onneksi luin Bollan ensin, sillä tämä ei samalla tavalla tehnyt vaikutusta - ei kieli, ei tarina, ei rakenne. Bolla olisi tämän perusteella jäänyt lukematta. Mietin miksi tämä kaikki maagisuus ja etäännyttäminen ja symbolismi?


Dörte Hansen: Altes Land. - Paluumuuton lähestyminen tarkoitti myös sitä, että kirjoja kahmittiin nyt toisinpäin: Suomeen mukaan saksalaista kun mennessä oli toisin päin. Tämä kirjahankinta oli vinkki ystävältä. Omenapuut, kirsikat, Elbe-joki, Fachwerkhäuser, Altona... 

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija (suomentanut Raija Rintamäki.) - Mazzarellan kirjan lukee aina mielellään. Viisas nainen. Ostin tämän kirjan oman kaupunginosan pienestä kirjakaupasta, jonka ilmestymisestä olin niin iloinnut - sen loppuunmyynnistä...


Elena Ferrante: Amalian rakkaus (suomentanut Taru Nyström) - Ferranten esikoisteos. Runsas. Tässä kirjassa lukukokemusta häiritsi toistuva ilmaus: "Hän puhui hävyttömyyksiä murteella." Todella ärsytti tätä lukijaa! 


Tommi Kinnunen: Pintti. Onnistunut aikalaiskuvaus. Jussi-parka... Helmin kaipaus ja suru... Nuutajärven historia!  Oli koukattava Nuutajärven kautta, kun reitti seuraavan kerran osui riittävän lähelle. Piti etsiä kirjassa kuvattu kartano. Löytyihän se.


Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa (suomentanut Sari Karhulahti) - Tämä, toisin kuin Tuleanarkoja asioita, vei mukanaan alusta saakka. Ei vaadi lukijalta suuria mutta aina ei tarvitsekaan. Äidin vaatimukset. Sisaruskateus. Sisarusrakkaus.


Tittamari Marttinen: Nainen joka söi Napoleonin. Pienten ilojen ylistys. - Välipalaksi.


Henna Helle: Pojat, pojat, pojat - kirja poikien äideille. Kyllähän sen voi sanoa ääneen, että poikien äitinä voi joskus tuntea ulkopuolisuutta omassa perheessään. Esimerkiksi silloin kun saunominen perheenä ei enää olekaan luontevaa. Tai pohdiskellessa, menevätkö mahdolliset lastenlapset aikanaan vain miniän äidille hoitoon.

Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit. Tähän tartuin innokkaasti Suden vuoden jälkeen, mutta koin vaikeaselkoiseksi, kikkailevaksi. En vain lämmennyt nukkeateatterimaailmalle, kulttuuriperheen sukupolvitarinalle.

Laura Lindstedt: Natalia - Nopealukuinen kirja piti otteessaan mutta olo oli koko ajan hieman ristiriitainen. Toisaalta en voinut kuin ihailla Lindstedtin kieltä ja taidokasta sisäkertomusrakennetta mutta toisaalta koin voimattomuutta ja ärtymystä kirjan teeman, naisen seksuaalisuuden johdosta. Tämä aika, jossa elämme! 


Adam Kay: This is going to hurt - Lääkärintyönsä jättänyt mies julkaisee päiväkirjamerkintänsä, jotka sanoo kirjoittaneensa työpaikallaan. Vaikuttaa kovin laskelmoivalta, eikä "humoristinen" tyylikään uppoa. Tämä kirja jäi kesken.

Kristin Hannah: Satakieli (suomentanut Kaisa Kattelus) - Toiseen maailmansotaan sijoittuvassa kirjassa 'Satakieli' on koodinimi toiselle kahdesta sisaruksesta, joista kumpikin selviää sodan kauhuista omalla tavallaan. Vaikka joitakin naistenromaaneista tuttuja kirjallisia ratkaisuja ja tyylikeinoja sivuilta löytyy, kirja kyllä pitää otteessaan ja on suuresta sivumäärästä huolimatta myös nopealukuinen.

Sinerkari, Irma ja Harila, Irma (toim.): Kotona Reuskulassa - Sukujuuriin tutustumista.


Patrick Modiano: Uinuvia muistoja (suomentanut Lotta Toivanen) - Nobel-kirjailijan pienikokoinen kirja. Luin jostain, että tästä kyseisestä kirjasta ei kannata aloittaa tutustumista kirjailijaan, ja niin minulle kävi, että jätin kesken... En kerta kaikkian jaksanut keskittyä siihen, mitä se olisi voinut minulle paljastaa. Olen nyt jättänyt useampia kirjoja kesken, ja joka kerta koen vähän... mitä? Luovuttajuutta? Väärintekijyyttä? Mutta myös riehakkuutta! 


Haruki Murakami: Komtuurin surma (suomentanut Juha Mylläri) - Lukusuositus! Miltei tuhat sivua mutta sivut kääntyvät kuin itsekseen. Joku on sanonut tätä Murakamin parhaaksi, joku toinen kirjoittaa, että tästä kannattaa aloittaa Murakamiin tutustuminen, jos tuotantoa ei vielä tunne. Allekirjoitan. Toinen vastaava on minusta Kafka rannalla.


Tässä yritin madaltaa lukemattomien kirjojen pinoani palauttamalla kaksi jo luettua kirjaa kirjastoon mutta niinhän siinä kävi, että kahden uuden kirjan kanssa tulin kirjastosta ulos:

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä - Kerrankin tartuin johonkin todella tuoreeseen! En tiennyt, mitä odottaa, mutta suorastaan rakastuin tähän kirjaan! Lukusuositus! Mitä ajatushelmiä. Taidokas kirjoittaja, sanoo paljon pienissä harkituissa lauseissa.

Marisha Rasi-Koskinen: REC - Rakenne haastaa lukija. Vaatii kykyä hahmottaa kirjailijan kuvamateriaalia. Mukana runsaasti psykologiaa. Vaatii sen hyväksymistä, että ei ole looginen. Irrottauduttava romaanin perinteestä pystyäkseen antautumaan kirjan flow'lle. 

Toinen osa avautui itselleni heikosti. Vaatii useamman lukukerran?

Edelliset lainasin Bestseller-hyllyssä, joiden laina-aika on kaksi viikkoa. RECiin pitänee palata.


Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat - Nainen joka rakasti hyönteisiä teki minusta kertaheitolla Ahava-fanin. Oli hankittava kaikki tähänastinen. Eräästä arvostelusta: "Kepeä lukea, järisyttävä tulkita." Lukusuositus!

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa -  Omaelämäkerrallisempaa Ahavaa.


Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla (suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen) - Tommi Melender kirjoittaa Parnassossa, että "de Kerangalin tapa yhdistellä teknistä ja poeettista ilmaisua tuottaa poikkeuksellisen eläväistä proosaa". Olen samaa mieltä: kirja on taidokas, lukijan mielessä eläväksi muuttuva kuvaus intohimosta taiteeseen. Ja Lescaux'n luolat! En ollut tiennyt niistä! Oli käytävä googlettamassa. Lukusuositus.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni) - Tämän kuuntelin. Jos jokin kirja kannattaa kuunnella, se on tämä, Holman itsensä lukemana. Vetävää kerrontaa, hauskaa ja rehellistä, surullistakin. Toivon silti, että seuraaava teos liittyisi vahvemmin johonkin muuhun kuin antti holmaan. 

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen - Eteläpohjalaisuuden kuvausta. Dialogi, jonka suhteen tapaan olla kovin kriittinen, toimii hyvin. Moni on kritisoinut kirjaa siitä, että se tuntuu käsittelevän "aivan kaikki aiheet" kerralla, ja olen taipuvainen samalle kannalle. Runsaus tekee kirjasta välillä turhan raskaan. Vaiko oma pohjalaisuuteni? Jollain tavoin suretti, että aivan jokaisella kirjan henkilöllä oli kontollaan omista tekemisestä johtuvaa painolastia. Erikseen on mainittava, että kertaakaan en edes aikonut lopettaa kirjaa kesken!

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja - Erinomainen esikoisteos 10 vuoden takaa. Ahava-lukusessioni jälkeen olen aivan varma, että Ahavasta on tullut (Tommi Kinnusen lailla) kirjailija, jonka seuraavaa teosta odotan ja jonka takuuvarmasti hankin käsiini. Upea kaunokirjallinen teos muistisairaudesta. Koskettava, vavahduttava, mystinen. Rakkaustarina, matkakertomus. Vahva lukusuositus!

 
Antti Tuomainen: Jäniskerroin. - Ensimmäinen Tuomaiseni. Ei viimeinen. Hauska, koukuttava, absurdi. Luin pätkissä, säästellen. Monesti kysellään kirjoja, joka sopii niin miehen kuin naisen luettavaksi. Tämä on sellainen kirja. Lukusuositus.


Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (suomentanut Sanna Manninen) - Luin jostain, että Anna-Leena Härkönen piti tästä kirjasta, ja nyt, kirjan itse luettuani, voisin melkein verrata tekstiä Härkösen tekstiin. Samaan tapaan Lykke kirjoittaa, vaikeista aiheista osin sarkastisin keinoin. "Surullisen hauska" kirja. Kyseenalaistaa järjellisen toiminnan. Riisuu ihmisen ja näyttää tämän vajavaisuuden - miten helposti ihminen on vietävissä, miten vähän tahdonvoimaa voikaan olla.

Roope Lipasti: Jälkikasvukausi. - Tämän teinien vanhempiin "kolahtavan" kirjan kansien väliin kätkeytyy yksi aivan erityisen koskettava kohta: "pullat leivinliinan alla". Tunnistat sen kyllä, jos luet kirjan.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin (suomentanut Helinä Kangas) - Lahiri on yksi suosikkikirjailijoitani. Odotin innolla tätä hänen alun perin italiaksi kirjoittamaansa kirjaa, jossa hän tutkailee päähenkilönsä, yksin elävän roomalaisnaisen, sielunmaisemaa. Kirja on ohut ja nopealukuinen ja poikkeaa täysin hänen aiemmista teoksistaan. Tässä ei käsitellä maahanmuuttajuutta, amerikanintialaisuutta tai kulttuuriperimää, ja myös rakenne tuokiokuvineen on toinen.

Kirjan teeman sanotaan olevan yksinäisyys mutta minusta nainen on pikemminkin sivustaseuraaja omasta halustaan. Kiintoisaa! Viimeiselle sivulle päästyäni tuli tunne, että kirja pitäisi lukea saman tien toiseen kertaan, analyyttisemmin. Millä keinoin Lahiri luo "tarkkailijansa"?

On rohkeaa kirjoittaa kirja muulla kuin omalla äidinkielellään, ja italia lienee Lahirin ei toinen vaan kolmas kieli. Kirjan on suomentanut Ferrante-suomentaja Helinä Kangas. Ilmankos kirjan luki nautiskellen! Lukusuositus!

Raisa Omaheimo: Sydän - Kuulin Omaheimosta ensi kerran mielenkiintoista Epäonnistumisten CV -podcastia kuunnellessani. Omaheimon kirja on raastava kuvaus rakkaudesta, sen nälästä ja sen menettämisestä. Myös ripustautumisesta, toisen kautta elämisestä ja takertuvuudesta.

Jenni Kokander: Sukupuuttoon kuolleiden planeetta - Kuusi tarinaa, kuusi episodia. Tarinoitten välinen yhteys avautuu pikku hiljaa. Melko tiivis tyyli, paljon verbittömiä lauseita, jotka kuvastavat kertojan tajunnanvirtaa ja paljautta. Eniten pidin Sylvin talo -tarinasta. Kirja on aiankin toistaiseksi saanut ihmeen vähän näkyvyyttä, mikä on harmi, mutta esimerkiksi Goodreadsissa kirja on saanut positiivista näkyvyyttä. 

Astrid Swan: Viimeinen kirjani: kertomuksia elämästä - Sirpaleinen surutyökirja, muistelmateos jälkipolville. Muistoja, hetkiä, niiden merkitysten tarkastelua kroonisesti sairaan nyky-minän näkökulmasta. Toivon ja vajoamisen vuorovesi. Mitä tähän osaa sanoa? 

Elisabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki (suomentanut Taina Helkamo) - Muistan että pidin Gilbertin kirjasta Eat, pray, love - ja miten sitten inhosin kirjan elokuvaversiota. Tämä kirja ei kannellaan tai takakansitekstillään houkutellut mutta aiemman kirjan "jälkilämmössä" (ja olihan myös se self help -opas Gilbertiltä) tartuin kirjaan. Ja kirja vei vaivihkaa mennessään. Teos on viihdekirjallisuutta, totta kai, kepeääkin, mutta se on kirjoitettu elävästi: pukujen väriloiston voi nähdä, pianomusiikin kuulla, teatteriyleisön reaktiot aistia. Aivan epäilemättä tästäkin kirjasta tehdään elokuva - ja sen aion jättää katsomatta.

(Gilbert on myös kysytty puhuja. YouTubesta löytyy esimerkiksi Ted talkeja, joissa hän käsittelee kirjailijuuttaan.)

Miika Nousiainen: Pintaremontti - Tästä teoksesta löysin samaa kuin Antti Tuomaisen Jäniskertoimesta. Henkilöhahmot saivat mielessäni kasvot (ei itsestäänselvyys), ja aloin toivoa heille hyvää. 

Thomas Taylor: Malamanteri (suomentanut Jaana Kapari-Jatta) - Merihirviö, seikkailu, synkähkö kaupunki... Perinteisen jännittävä lastenkirja!

Saku Tuominen: Pieni kirja priorisoinnista - Tuomisen uutuuskirjaa (jonka kerrotaan sekä itkettävän että naurattavan) kirjastosta jonotellessani tartuin tähän aiempaan sen osuessa vastaan. Ensimmäinen Tuomiseni. Kirjan johtoajatus: "Luterilainen" taakkamme on ajatus siitä, että vasta raadannan jälkeen, verenmaku yhä suussamme, jos silloinkaan, tunnemme voivamme olla saavutuksiimme tyytyväisiä.

 

Eeva Kilpi: Elämän evakkona - Kilpi on viime aikoina noussut esiin erilaisissa yhteyksissä ja ruvennut kiinnostamaan. Hänenhän on tämä ihana runo:

Nukkumaan käydessä ajattelen: Huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun. Ensimmäiseksi, ei yllättäen, valitsin häneltä evakkouden merkitystä käsittelevän teoksen.

Tähän jäädään. 38 (ainakin osin) luettua kirjaa, suunnilleen kirja per viikko.