Kirjamessujen alla sopiva hetki poikkaista kirjalistaus (ja aloittaa taas uusi). Nämä luettu viime vuoden joulukuusta alkaen.
Listaus alkaa joululomalukemisilla (neljä ensimmäistä).
Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Kirjailijan suvun tarinaan perustuva esikoiskirja Stalinin vainoista, maahanmuuttajuudesta ja niin paljosta muusta. Suosittelen tarttumaan.
Antti Tuomainen: Pikku Siperia. Eipä jäänyt ainoaksi Tuomaiseksi aiempi Jäniskerroin, eikä varmasti lopu tähänkään. Aivan omanlaisensa tyyli kirjoittaa!
Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä (suom. Helinä Kangas).
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti (suom. Maija Kauhanen). Yllättävä kirja, yllättävän hyvä! Kokonainen kirja ankeriaasta! Ei kuulosta käärmekammoisen valinnalta. Mutta kirja piti otteessaan. Se tarjoaa ihmettelevälle informaatiota ja saa ihmettelemään lisää. Se on kirja mysteeristä, ankeriaan mysteeristä, ja maailman. Ja myös isän ja pojan suhteesta.
Jojo Moyes: Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia (suom. Heli Naski). Takakansiteksti houkutteli lukemaan välipalaksi jotain kevyempää mutta ei...
John Green: Kilpikonnan kuorella (suom. Helene Bützow). YA-lukemista suositulta kirjailijalta. Ymmärrän hyvin, miksi vetoaa nuoriin.
Max Porter: Surulla on sulkapeite (suom. Irmeli Ruuska, lukija Jukka Pitkänen). Taitavasti rakennettu kuvaus isän ja kaksospoikien surusta ja keinoista pysytellä kiinni elämän syrjässä.
Tämän kuuntelin äänikirjana, kirjan, jonka kokonaiskesto kuunneltuna on vain noin kaksi tuntia. Alussa tuntui kovasti siltä, että tarvitaan silmin nähtävät kappalejaot, pilkut ja mahdolliset kursiivit, jotka kuunnellessani kuvittelin. Tuntui kuin kuunneltuna proosasta jäisi jotain olennaista pois, omatahtisuus, viipyily tekstin äärellä. Mutta pian huomasin, että toisaalta kirjassa esiintyvän variksen (surun) etäännyttävä rooli, sen repliikit ja sutkaukset - kuin lorut tai sadut - ja surumielinen hauskuus toimivat mainiosti ääneen luettuina.
Mahtava suomennos ja vivahteikasta luentaa!
Max Porter: Lanny (suom. Irmeli Ruuska; lukijat: Aku Laitinen, Toni Kamula, Erja Manto, Krista Putkonen-Örn ja Jukka Pitkänen).
Usein ihastuttuani johonkuhun uuteen kirjailijatuttavuuteen haluan lukea tältä muutakin. Niin nytkin. Kun huomasin, että Lannyn äänikirjaversiossa lukijoita on viisi, kiinnostuin. Päädyin siis kuuntelemaan myös tämän. Tällä kerralla vilkuilin kuitenkin myös kappalejakoja ja muuta typografiaa, ja onhan se poikkeuksellinen:
Porter kuvaa taitavasti pikkukylän pikkusieluisia asukkaita, luovuuden ja mielikuvituksen voimaa, äidinrakkautta, hiipuvaa avioliittoa, suhtautumista erilaisuuteen, häpeää... En ole lukenut toista vastaavaa; Porter painii aivan omassa sarjassaan.
Vahva kuuntelusuositus!
Saku Tuominen: Kaikki on hyvin (riippumatta siitä miten kaikki on). Tämänkin kuuntelin äänikirjana Tuomisen itsenä lukemana. Kuunnellessa tunne, että Tuominen pohtii itsekseen. Avainajatukset minulle: Ajatusmallit ovat opittuja. Huonoja asioita alkaa nähdä ympärillään, kun on synkkä olo. Muista ihmettely! Viimeisimmästä ajatuksesta Tuomisen esimerkki: Ihmettele, miten hienosti kaikki sinussa toimii, kuten peräaukko tai sieraimet!
Rachel Cusk: Ääriviivat (suom. Kaisa Kattelus). Suomennos on hyvä. Ymmärrän Cuskin kokeilevan kerrontatyylin tavoitteen, ja siinä hän on mielestäni onnistunutkin. Kertomukset ovat peili. Mutta kerronta on minulle liian lakonista, ja myös teemat (aviosuhde enimmäkseen, feminismi, identiteetti, yllättäen jopa kirjallisuus ja kirjoittaminen) jättävät kylmäksi. Yritin kyllä, kovasti. En jättänyt äänikirjaa kesken vaan sinnittelin, lopulta nopeutetulla nopeudella (käsittämätön ominaisuus!), ja yritin tarttua ajatuksiin ja löytää niiden takaa syvällisyyksiä mutta en löytänyt... Kuunnellessani saatoin välillä havahtua ajatukseen "tuossa oli nyt jotain", mutta analyyttisyyden kynnys oli liian korkea, olin liian väsähtänyt muusta massasta. Ehkä tekstin kanssa olisi ollut toisin, ehkä olisin pysähtynyt pohtimaan, mutta kuunnellessa kirjan tärkein anti taisi vilahtaa ohi. Onneksi kuuntelin tätä kävellessä niin vältyin nukahtamiselta.
Olipa rumasti kirjoitettu. Mutta kirja on saanut lähes yksinomaan kiittäviä arvosteluita, joten olen vähemmistössä. Analyyttiset lukijat ammentavat kirjasta varmasti paljonkin.
Tässä kuuntelin myös Pienen karanteerikirjakerhon Cusk-illan (podcast).
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani. En ollut etukäteen lukenut tai kuullut, miten päättyy, ja lukijan mielikuvituksen varaan jätetään tarinassa monen henkilön loppu. Yksi teema: näköalattomuus. Hyvä! Ihmeellisen hyvin Kinnunen kuvaa naisen tuntoja.
Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä. Monella foorumilla kehuttu. Tunnelma novelleissa jollain tapaa mystinen, poikkeava, loppu aina yllättävä, mistä pisteet. Odotin foorumeiden perusteella muuta.
Delia Owens: Suon villi laulu (suom. Maria Lyytinen). Niin kehuttu kirja että! Epäröin tarttua, sillä usein en ole tykännyt suursuosikeista. No? Ryhdyin luku-urakkaan. Ei yllättäen tuntunutkaan urakalta, hyvin piti kirja otteessaan. Ei ehkä ollutkaan sellainen (niin viihteellinen? vai pateettinen?) kuin olin etukäteen kuvitellut. Pystyin näkemään kohtaukset elokuvana, mikä ei ole oletetusti hyvä asia, jos filmaussopimus on jo tehty kuten tässä. Joissakin ratkaisuissa viihdekirjallisuuden raja tulee paikoin liian lähelle, mutta marskimaan kuvaus on elävää. Tuskin olen ainoa joka kirjoittaa kirjan jälkeen Googlen hakusanoiksi North Carolina Marsh Outer Banks.
Välihuomautus 5.2.2021: Marisha Rasi-Koskisen Rec voittaa ansaitusti Runeberg-palkinnon.
Anja Portin: Radio Popov. Kirjan tunnelma vertautuu mielessäni väkisinkin aiemmin lukemani Malamanterin maailmaan. Radio Popov vie kisassa pisteet. Portinin luoman maailman hahmottaa paremmin, sen maailmaan on helpompi sijoittaa itsensä ja uppoutua. Portinin maailma herää eloon. Kirja kutittelee taatusti mielikuvitusta! Alakouluikäisille (ja mielestäni myös vanhemmille) soveltuvaa koskettavaa ja lämmintunnelmaista satua lukee kuin jännityskertomusta. Sopii ääneen luettavaksi. Kirja voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020 täysin ansaitusti. Lukusuositus!
Anja Portin: Muistokirjoitus. Pidin. Kirjoitin muistiin kaksi asiaa:
Kirjoitin sattumanvaraisuuden. Miten pienestä kaikki voi joskus olla kiinni (sitä voi unohtaa ladata puhelimensa raa'an väärällä hetkellä). Sattumaa olivat myös lumi ja hiljaisuus kirjan sivuilla ja lumi ja hiljaisuus bussipysäkillä lukiessani!
Kirjoitin loppuhuipennuksen. Jos oikeasti kirjoittaisin, voisin tarkastella tämän kirjan loppuhuipennusta opetusmateriaalina. Miten rakentaa tunnelma loppua kohden miltei sietämättömän jännittäväksi...
Olisin voinut kirjoittaa muutakin. Pienen pojan. Yksinäisyyden.
Jenny Offill: Ilmastoja (suom. Marja Luoma). Sirpaleinen mutta loppua kohden hahmottuva kokonaisuus (joskin joiden sirpaleiden oikeutusta kummeksuu).
Kirjassa on keskeistä hämmennys ja pelko oman lapsen tulevaisuudesta. En voi kieltää että ei olisi käynyt mielessä. Toisaalta nykypäivän lapset voivat myös keksiä ratkaisun moniin ongelmiin!
Ilmastoja (monikko) antaa hienovaraisesti vihjeitä siitä, millä eri tavoilla maapallomme voi tuhoutua. "Uuden asuinsijan täytyy olla korkealla." (merenpinnan nousu) "Will sävähtää kun astuu polulta sivuun nurmelle." (miinat, sota) "...pääsee ulos taksista kuulemasta kuljettajan rasistisia juttuja" (fasismin nousu).
On vaalit ja epätoivo (vuoden 2020 Amerikassa) mutta on myös pieni ja viaton, periaatteessa kielletty romanssi.
Tämä kirja oli valloittanut minut kääntäessäni viimeisen lehden. Lukusuositus!
P.S. En muista juuri mitään Offillilta aiemmin lukemastani Syvien pohdintojen jaostosta. Johtuuko se sirpaleisuudesta? Ainakin siinä on kyllin syytä kirjata lukemisia.
Linda Olsson: Autio ranta (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi). Lukiessa oli koko ajan epämääräinen tunne, että olisin lukenut saman kirjan jo aiemmin. Mutta se ei voi olla mahdollista, sillä kirja on ilmestynyt vuonna 2019 eli sen jälkeen, kun aloin tallentaa lukemisiani. Ehkä olen vain lukenut liian monta vastaavaa teosta. Tämä ei mennyt tunteisiin, vaikka juuri se luultavasti oli kirjailijan tarkoitus.
Mattias Edwardsson: Aivan tavallinen perhe (suom. Taina Rönkkö). Ruotsalainen, palkittu psykologinen jännäri, jonka käännösoikeuksia myyty runsaasti. Juoni vetää mutta tekstin äärelle ei pysähdy. En usein lue jännäreitä, toki ymmärrän (ehkä), miksi ovat suosittuja. Ne nollaavat pään; voit lukea yhden, unohtaa sen, ja aloittaa seuraavan. Juuri tämä on ollut Suomessakin arvostelumenestys. Kolme kertojanääntä.
Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva. Nopeasti hotkaistava kirjoituskokoelma. Itse luin parin bussimatkan aikana. Eivät olleet tuttuja Anna-lehdestä, missä kirjoitukset on aiemmin julkaistu. Riemastuttavina markkinoidut tekstit panivat paikoin itkettämään: "Hyvää matkaa, rakas ihminen." Sanoo äiti lakkiaisissa pojalleen.
Marko Annala: Kuutio. Ennestään kirjoittajana tuntematon Annala jätti aavistuksen ristiriitaisen olon. Pidin tarinasta, pidin pojasta, mutta isähahmosta en niinkään useiden rimanalitusten takia - tällä tarkoitan sitä, miten useissa tilanteissa kirjoitetaan naisista. Tunnustan, että jätin sisäkertomuksen kokonaan lukematta, vaikka olisikin tuonut kerrontaan yhden tason lisää. Toimi ilmankin.
Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma. Taas luen Vanhataloa Lapissa! Liki pakkomielteinen kiinnostus psykopaatteihin ei aivan auennut. Ilmastonmuutos ja korona teemoja nekin. Omaelämäkerrallisen trilogian päätösosa.
Venla Saalo: Kukkia maan alla. Kirjan Berliini vertautuu mielessäni minulle rakkaaseen Hampuriin. Äiti ja poika kävelevät maanalaisen metroaseman laiturilla (poika paljasjaloin), käyvät siellä sijaitsevassa kukkakaupassa, kulkevat käsi kädessä Berliinin katuja ristiin rastiin, mutta eivät välttämättä oikeasti kohtaa toisiaan, kuten eivät muutkaan kirjan henkilöt. Kirjaa markkinoidaan tunnelmavetoisena romaanina. Allekirjoitan. Kuljin mukana.
Hampurissakin maan alta voi löytää kukkakaupan - tai kuuntelukioskin. Eräällä metrolaiturilla on Das Ohr -kioski, jossa ei myydä mitään vaan kuunnellaan niitä, joilla on tarina kerrottavanaan. Onnellinen tai riipaiseva. Ja kaikkea siltä väliltä.
Aino Huilaja: Pakumatkalla. Kirjoittaja puolisoineen tekee irtioton, muuttaa pakettiautoon ja lähtee reissuun. Inspiroivaa toki, ja mukavaa luettavaa. Mutta reissun aikana annettujen lukuisien lehtihaastatteluiden, podcastin ja tekeillä olevan kirjan kirjoittamisen lomassa alkaa pohtia, oliko reissun perimmäinen syy mikä.
Haruki Murakami: Pimeän jälkeen (suom. Antti Valkama). Tokion öinen tunnelma välittyy ensi lehdiltä. HS:n arviossa näkyy maininta "häiritsevästä". Tarkoitettiinkohan sillä sisarusten Marin ja Erin välistä suhdetta? Ehkä ei, mutta sen olisin halunnut ymmärtää. En kyennyt. Rakkaustarinakin alkaa, mutta toinen osapuoli ei... mitä? Halua, pysty, ymmärrä? Kuva on utuinen, niin kuin Murakamin tyyliin kuuluu.
Ida Pimenoff: Kutsu minut. Isättömyyden teema koskettaa isätöntä. Kirjailijan isä on elossa, mutta ei tunnusta lastaan, ei ainakaan julkisesti, ei kokonaan, vaan pelkästään omista lähtökohdistaan ja tarpeistaan. Käy ilmi, että suvussa on muitakin vastaavia surullisia kohtaloita. Lopussa toivoa.
Ashley Audrain: Lapsi rakas (suom. Oona Nyström). Toinen psykologinen jännäri, tässäkin perhe keskiössä.
Silvia Hosseini: Tie, totuus ja elämä. Teksti on tiheää. Jo ensimmäisellä sivulla (tässä tapauksessa ruudulla, sopivaksi annostellulla) saan kahdesti pysähtyä ajattelemaan ja pureksimaan lukemaani, koska lause vaatii siitä. Ajatus vaatii. Välillä esseet ovat liikaa yksinkertaiselle minälle mutta sitten taas luen kirjaa kuin matkakertomusta ja googletan, missä pääsisin persialaisten patojen äärelle.
Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin (suom. Jaakko Kankaanpää). Ihmettelisin, ellei myös tästä tehtäisi itkettävää romanttista elokuvaa.
Saara Turunen: Järjettömiä asioita. Uutuus isosti esillä nyt, itsekin tartuin tuoreeltaan. Pidin todella paljon. Tragikoominen, surullinen, hauska. Kulttuurieroja, pieniltä tuntuvia mutta ratkaisevia, kuvataan tuoreella tavalla. Surullisia asioita ja tahdittomuuksia vältetään vain täpärästi. Ja se rakkaus, mahdoton rakkaus, kuvataan taiten. Eikä kirja edes varsinaisesti ole kirja rakkaudesta. Se on kirja elämästä, jonka rikkauden havaitsee usein vasta jälkikäteen. En tiedä mikä kirjassa on totta ja mikä tarua, hyvä niin, mutta tiedän että toivon pariskunnalle kaikkea hyvää. Turusen ikäisten tekstit jättävät minut usein kylmäksi mutta Turusessa on kypsyyttä. Tekstistä kuuluu elämännälkä, esteettisyys ja kaipuu, johonkin. Lukusuositus!
(Silmäilin tässä myös Rakkaudenhirviötä ja Sivuhenkilöä. Turunen tuntuu tässä uusimmassaan löytäneen lopullisesti oman äänensä.)
Suunnilleen tässä kolmen kuukauden lukuaikalahjakorttini alkaa umpeutua. Huomaan että olen ladannut lukulistalle niin monta kirjaa, että en millään ehdi lukea niitä kaikkia. Ostan lisäaikaa. Miten helpoksi lukeminen on tehty! Ja edulliseksi.
Samalla mietin, että kirjailijalle tämä e-kirjojen lukemiseni - äänikirjojen kuuntelemisestani puhumattakaan - näyttäytyy alati pienenevinä tuloina. E-kirjojen ja äänikirjojen lainoistakaan ei kirjailija saa korvauksia, ainakaan vielä (asiaan saattaa olla tulossa muutos, asia on vireillä). Äänikirjojen osalta kirjailija saa korvauksen vain kuunnelluista minuuteista.
Hanna Brotherus: Ainoa kotini. Tämä olin poiminut lukulistalleni jo katalogista. Lukukokemus oli odotettua kehollisempi. Brotherus kirjoittaa todella rohkeasti ja paljaasti vaikkapa siitä, miten lapsi muistaa kuulemansa aikojen päästä. Miten hyvin tunnistankaan edellisen sukupolven herkeästi arvostelevan puheenparren.. Mutta myös ristiriitaisia ajatuksia kirja herättää. Onko kaikesta pakko kirjoittaa? Ei, tuo on väärä kysymys. Kirjoitettava on. Mutta miksi avata haavoja julkisesti? Tehdäänkö tässä niin, en tiedä, mutta sellaisenkin tuntemuksen kirja saa aikaan. Kirjan kiitollisinta lukijakuntaa lienevät viidenkymmenen korvilla olevat naiset, kirjailijan kaltaiset, itseni kaltaiset. Äitiyden raadollisempi puoli näyttäytyy kirjassa vahvasti, samoin äidin ja naisen alituinen omien ääriviivojen etsintä. Ehkä myös tämä kirja - niin kuin moni muu viime aikoina - tarvitsisi toisen lukukerran.
Lotta Saahko: Papan kanssa kahvilla. Kiinnostavaa ja hyväntuulista luettavaa karjalaisten ja evakkojen jälkipolville.