Luettua, joulukuu 2020 - lokakuu 2021

Kirjamessujen alla sopiva hetki poikkaista kirjalistaus (ja aloittaa taas uusi). Nämä luettu viime vuoden joulukuusta alkaen.

Listaus alkaa joululomalukemisilla (neljä ensimmäistä).

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Kirjailijan suvun tarinaan perustuva esikoiskirja Stalinin vainoista, maahanmuuttajuudesta ja niin paljosta muusta. Suosittelen tarttumaan. 

Antti Tuomainen: Pikku Siperia. Eipä jäänyt ainoaksi Tuomaiseksi aiempi Jäniskerroin, eikä varmasti lopu tähänkään. Aivan omanlaisensa tyyli kirjoittaa! 

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä (suom. Helinä Kangas).

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti (suom. Maija Kauhanen). Yllättävä kirja, yllättävän hyvä! Kokonainen kirja ankeriaasta! Ei kuulosta käärmekammoisen valinnalta. Mutta kirja piti otteessaan. Se tarjoaa ihmettelevälle informaatiota ja saa ihmettelemään lisää. Se on kirja mysteeristä, ankeriaan mysteeristä, ja maailman. Ja myös isän ja pojan suhteesta.

Jojo Moyes: Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia (suom. Heli Naski). Takakansiteksti houkutteli lukemaan välipalaksi jotain kevyempää mutta ei...

John Green: Kilpikonnan kuorella (suom. Helene Bützow). YA-lukemista suositulta kirjailijalta. Ymmärrän hyvin, miksi vetoaa nuoriin. 

Max Porter: Surulla on sulkapeite (suom. Irmeli Ruuska, lukija Jukka Pitkänen). Taitavasti rakennettu kuvaus isän ja kaksospoikien surusta ja keinoista pysytellä kiinni elämän syrjässä.

Tämän kuuntelin äänikirjana, kirjan, jonka kokonaiskesto kuunneltuna on vain noin kaksi tuntia. Alussa tuntui kovasti siltä, että tarvitaan silmin nähtävät kappalejaot, pilkut ja mahdolliset kursiivit, jotka kuunnellessani kuvittelin. Tuntui kuin kuunneltuna proosasta jäisi jotain olennaista pois, omatahtisuus, viipyily tekstin äärellä. Mutta pian huomasin, että toisaalta kirjassa esiintyvän variksen (surun) etäännyttävä rooli, sen repliikit ja sutkaukset - kuin lorut tai sadut - ja surumielinen hauskuus toimivat mainiosti ääneen luettuina.

Mahtava suomennos ja vivahteikasta luentaa!

Max Porter: Lanny (suom. Irmeli Ruuska; lukijat: Aku Laitinen, Toni Kamula, Erja Manto, Krista Putkonen-Örn ja Jukka Pitkänen). 

Usein ihastuttuani johonkuhun uuteen kirjailijatuttavuuteen haluan lukea tältä muutakin. Niin nytkin. Kun huomasin, että Lannyn äänikirjaversiossa lukijoita on viisi, kiinnostuin. Päädyin siis kuuntelemaan myös tämän. Tällä kerralla vilkuilin kuitenkin myös kappalejakoja ja muuta typografiaa, ja onhan se poikkeuksellinen:

Porter kuvaa taitavasti pikkukylän pikkusieluisia asukkaita, luovuuden ja mielikuvituksen voimaa, äidinrakkautta, hiipuvaa avioliittoa, suhtautumista erilaisuuteen, häpeää... En ole lukenut toista vastaavaa; Porter painii aivan omassa sarjassaan. 

Isä Suomukkavainaa -hahmo on tämän tarinan "varis", hahmo, joka puuttuu tapahtumiin kun puututtava on. Hahmo, joka on nähnyt kaiken. (Jostain syystä hahmo muotoutui päässäni Vesa Vierikoksi! Ja lapsuuden Näkkikin käväisi mielessäni.)

Ei aivan helppo kirja, kaikkea ei ymmärrä, ja se pitää vain niellä. Kirja herättää myös epämiellyttäviä tuntemuksia - toisia arvostelevien ihmisten seurassa on tukalaa, olivatpa arvostelijat lihaa ja verta tai hahmoja kirjassa.

Vahva kuuntelusuositus!

Saku Tuominen: Kaikki on hyvin (riippumatta siitä miten kaikki on). Tämänkin kuuntelin äänikirjana Tuomisen itsenä lukemana. Kuunnellessa tunne, että Tuominen pohtii itsekseen. Avainajatukset minulle: Ajatusmallit ovat opittuja. Huonoja asioita alkaa nähdä ympärillään, kun on synkkä olo. Muista ihmettely! Viimeisimmästä ajatuksesta Tuomisen esimerkki: Ihmettele, miten hienosti kaikki sinussa toimii, kuten peräaukko tai sieraimet!

Rachel Cusk: Ääriviivat (suom. Kaisa Kattelus). Suomennos on hyvä. Ymmärrän Cuskin kokeilevan kerrontatyylin tavoitteen, ja siinä hän on mielestäni onnistunutkin. Kertomukset ovat peili. Mutta kerronta on minulle liian lakonista, ja myös teemat (aviosuhde enimmäkseen, feminismi, identiteetti, yllättäen jopa kirjallisuus ja kirjoittaminen) jättävät kylmäksi. Yritin kyllä, kovasti. En jättänyt äänikirjaa kesken vaan sinnittelin, lopulta nopeutetulla nopeudella (käsittämätön ominaisuus!), ja yritin tarttua ajatuksiin ja löytää niiden takaa syvällisyyksiä mutta en löytänyt... Kuunnellessani saatoin välillä havahtua ajatukseen "tuossa oli nyt jotain", mutta analyyttisyyden kynnys oli liian korkea, olin liian väsähtänyt muusta massasta. Ehkä tekstin kanssa olisi ollut toisin, ehkä olisin pysähtynyt pohtimaan, mutta kuunnellessa kirjan tärkein anti taisi vilahtaa ohi. Onneksi kuuntelin tätä kävellessä niin vältyin nukahtamiselta.

Olipa rumasti kirjoitettu. Mutta kirja on saanut lähes yksinomaan kiittäviä arvosteluita, joten olen vähemmistössä. Analyyttiset lukijat ammentavat kirjasta varmasti paljonkin.

Tässä kuuntelin myös Pienen karanteerikirjakerhon Cusk-illan (podcast).  

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani. En ollut etukäteen lukenut tai kuullut, miten päättyy, ja lukijan mielikuvituksen varaan jätetään tarinassa monen henkilön loppu. Yksi teema: näköalattomuus. Hyvä! Ihmeellisen hyvin Kinnunen kuvaa naisen tuntoja. 

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä. Monella foorumilla kehuttu. Tunnelma novelleissa jollain tapaa mystinen, poikkeava, loppu aina yllättävä, mistä pisteet. Odotin foorumeiden perusteella muuta.

Delia Owens: Suon villi laulu (suom. Maria Lyytinen). Niin kehuttu kirja että! Epäröin tarttua, sillä usein en ole tykännyt suursuosikeista. No? Ryhdyin luku-urakkaan. Ei yllättäen tuntunutkaan urakalta, hyvin piti kirja otteessaan. Ei ehkä ollutkaan sellainen (niin viihteellinen? vai pateettinen?) kuin olin etukäteen kuvitellut. Pystyin näkemään kohtaukset elokuvana, mikä ei ole oletetusti hyvä asia, jos filmaussopimus on jo tehty kuten tässä. Joissakin ratkaisuissa viihdekirjallisuuden raja tulee paikoin liian lähelle, mutta marskimaan kuvaus on elävää. Tuskin olen ainoa joka kirjoittaa kirjan jälkeen Googlen hakusanoiksi North Carolina Marsh Outer Banks.

Välihuomautus 5.2.2021: Marisha Rasi-Koskisen Rec voittaa ansaitusti Runeberg-palkinnon. 

Anja Portin: Radio Popov. Kirjan tunnelma vertautuu mielessäni väkisinkin aiemmin lukemani Malamanterin maailmaan. Radio Popov vie kisassa pisteet. Portinin luoman maailman hahmottaa paremmin, sen maailmaan on helpompi sijoittaa itsensä ja uppoutua. Portinin maailma herää eloon. Kirja kutittelee taatusti mielikuvitusta! Alakouluikäisille (ja mielestäni myös vanhemmille) soveltuvaa koskettavaa ja lämmintunnelmaista satua lukee kuin jännityskertomusta. Sopii ääneen luettavaksi. Kirja voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020 täysin ansaitusti. Lukusuositus!

Anja Portin: Muistokirjoitus. Pidin. Kirjoitin muistiin kaksi asiaa:

Kirjoitin sattumanvaraisuuden.  Miten pienestä kaikki voi joskus olla kiinni (sitä voi unohtaa ladata puhelimensa raa'an väärällä hetkellä). Sattumaa olivat myös lumi ja hiljaisuus kirjan sivuilla ja lumi ja hiljaisuus bussipysäkillä lukiessani!

Kirjoitin loppuhuipennuksen. Jos oikeasti kirjoittaisin, voisin tarkastella tämän kirjan loppuhuipennusta opetusmateriaalina. Miten rakentaa tunnelma loppua kohden miltei sietämättömän jännittäväksi...

Olisin voinut kirjoittaa muutakin. Pienen pojan. Yksinäisyyden.

Jenny Offill: Ilmastoja (suom. Marja Luoma). Sirpaleinen mutta loppua kohden hahmottuva kokonaisuus (joskin joiden sirpaleiden oikeutusta kummeksuu). 

Kirjassa on keskeistä hämmennys ja pelko oman lapsen tulevaisuudesta. En voi kieltää että ei olisi käynyt mielessä. Toisaalta nykypäivän lapset voivat myös keksiä ratkaisun moniin ongelmiin!

Ilmastoja (monikko) antaa hienovaraisesti vihjeitä siitä, millä eri tavoilla maapallomme voi tuhoutua. "Uuden asuinsijan täytyy olla korkealla." (merenpinnan nousu) "Will sävähtää kun astuu polulta sivuun nurmelle." (miinat, sota) "...pääsee ulos taksista kuulemasta kuljettajan rasistisia juttuja" (fasismin nousu).

On vaalit ja epätoivo (vuoden 2020 Amerikassa) mutta on myös pieni ja viaton, periaatteessa kielletty romanssi. 

Tämä kirja oli valloittanut minut kääntäessäni viimeisen lehden. Lukusuositus!  

P.S. En muista juuri mitään Offillilta aiemmin lukemastani Syvien pohdintojen jaostosta. Johtuuko se sirpaleisuudesta? Ainakin siinä on kyllin syytä kirjata lukemisia.

Linda Olsson: Autio ranta (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi). Lukiessa oli koko ajan epämääräinen tunne, että olisin lukenut saman kirjan jo aiemmin. Mutta se ei voi olla mahdollista, sillä kirja on ilmestynyt vuonna 2019 eli sen jälkeen, kun aloin tallentaa lukemisiani. Ehkä olen vain lukenut liian monta vastaavaa teosta. Tämä ei mennyt tunteisiin, vaikka juuri se luultavasti oli kirjailijan tarkoitus. 

Mattias Edwardsson: Aivan tavallinen perhe (suom. Taina Rönkkö). Ruotsalainen, palkittu psykologinen jännäri, jonka käännösoikeuksia myyty runsaasti. Juoni vetää mutta tekstin äärelle ei pysähdy. En usein lue jännäreitä, toki ymmärrän (ehkä), miksi ovat suosittuja. Ne nollaavat pään; voit lukea yhden, unohtaa sen, ja aloittaa seuraavan. Juuri tämä on ollut Suomessakin arvostelumenestys. Kolme kertojanääntä. 

Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva. Nopeasti hotkaistava kirjoituskokoelma. Itse luin parin bussimatkan aikana. Eivät olleet tuttuja Anna-lehdestä, missä kirjoitukset on aiemmin julkaistu. Riemastuttavina markkinoidut tekstit panivat paikoin itkettämään: "Hyvää matkaa, rakas ihminen." Sanoo äiti lakkiaisissa pojalleen.

Marko Annala: Kuutio. Ennestään kirjoittajana tuntematon Annala jätti aavistuksen ristiriitaisen olon. Pidin tarinasta, pidin pojasta, mutta isähahmosta en niinkään useiden rimanalitusten takia - tällä tarkoitan sitä, miten useissa tilanteissa kirjoitetaan naisista. Tunnustan, että jätin sisäkertomuksen kokonaan lukematta, vaikka olisikin tuonut kerrontaan yhden tason lisää. Toimi ilmankin.

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma. Taas luen Vanhataloa Lapissa! Liki pakkomielteinen kiinnostus psykopaatteihin ei aivan auennut. Ilmastonmuutos ja korona teemoja nekin. Omaelämäkerrallisen trilogian päätösosa. 

Venla Saalo: Kukkia maan alla. Kirjan Berliini vertautuu mielessäni minulle rakkaaseen Hampuriin. Äiti ja poika kävelevät maanalaisen metroaseman laiturilla (poika paljasjaloin), käyvät siellä sijaitsevassa kukkakaupassa, kulkevat käsi kädessä Berliinin katuja ristiin rastiin, mutta eivät välttämättä oikeasti kohtaa toisiaan, kuten eivät muutkaan kirjan henkilöt. Kirjaa markkinoidaan tunnelmavetoisena romaanina. Allekirjoitan. Kuljin mukana.

Hampurissakin maan alta voi löytää kukkakaupan - tai kuuntelukioskin. Eräällä metrolaiturilla on Das Ohr -kioski, jossa ei myydä mitään vaan kuunnellaan niitä, joilla on tarina kerrottavanaan. Onnellinen tai riipaiseva. Ja kaikkea siltä väliltä.

Aino Huilaja: Pakumatkalla. Kirjoittaja puolisoineen tekee irtioton, muuttaa pakettiautoon ja lähtee reissuun. Inspiroivaa toki, ja mukavaa luettavaa. Mutta reissun aikana annettujen lukuisien lehtihaastatteluiden, podcastin ja tekeillä olevan kirjan kirjoittamisen lomassa alkaa pohtia, oliko reissun perimmäinen syy mikä.

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen (suom. Antti Valkama). Tokion öinen tunnelma välittyy ensi lehdiltä. HS:n arviossa näkyy maininta "häiritsevästä". Tarkoitettiinkohan sillä sisarusten Marin ja Erin välistä suhdetta? Ehkä ei, mutta sen olisin halunnut ymmärtää. En kyennyt. Rakkaustarinakin alkaa, mutta toinen osapuoli ei... mitä? Halua, pysty, ymmärrä? Kuva on utuinen, niin kuin Murakamin tyyliin kuuluu.

Ida Pimenoff: Kutsu minut. Isättömyyden teema koskettaa isätöntä. Kirjailijan isä on elossa, mutta ei tunnusta lastaan, ei ainakaan julkisesti, ei kokonaan, vaan pelkästään omista lähtökohdistaan ja tarpeistaan. Käy ilmi, että suvussa on muitakin vastaavia surullisia kohtaloita. Lopussa toivoa.

Ashley Audrain: Lapsi rakas (suom. Oona Nyström). Toinen psykologinen jännäri, tässäkin perhe keskiössä. 

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja elämä. Teksti on tiheää. Jo ensimmäisellä sivulla (tässä tapauksessa ruudulla, sopivaksi annostellulla) saan kahdesti pysähtyä ajattelemaan ja pureksimaan lukemaani, koska lause vaatii siitä. Ajatus vaatii. Välillä esseet ovat liikaa yksinkertaiselle minälle mutta sitten taas luen kirjaa kuin matkakertomusta ja googletan, missä pääsisin persialaisten patojen äärelle.

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin (suom. Jaakko Kankaanpää). Ihmettelisin, ellei myös tästä tehtäisi itkettävää romanttista elokuvaa. 

Saara Turunen: Järjettömiä asioita. Uutuus isosti esillä nyt, itsekin tartuin tuoreeltaan. Pidin todella paljon. Tragikoominen, surullinen, hauska. Kulttuurieroja, pieniltä tuntuvia mutta ratkaisevia, kuvataan tuoreella tavalla. Surullisia asioita ja tahdittomuuksia vältetään vain täpärästi. Ja se rakkaus, mahdoton rakkaus, kuvataan taiten. Eikä kirja edes varsinaisesti ole kirja rakkaudesta. Se on kirja elämästä, jonka rikkauden havaitsee usein vasta jälkikäteen. En tiedä mikä kirjassa on totta ja mikä tarua, hyvä niin, mutta tiedän että toivon pariskunnalle kaikkea hyvää. Turusen ikäisten tekstit jättävät minut usein kylmäksi mutta Turusessa on kypsyyttä. Tekstistä kuuluu elämännälkä, esteettisyys ja kaipuu, johonkin. Lukusuositus!

(Silmäilin tässä myös Rakkaudenhirviötä ja Sivuhenkilöä. Turunen tuntuu tässä uusimmassaan löytäneen lopullisesti oman äänensä.)

Suunnilleen tässä kolmen kuukauden lukuaikalahjakorttini alkaa umpeutua. Huomaan että olen ladannut lukulistalle niin monta kirjaa, että en millään ehdi lukea niitä kaikkia. Ostan lisäaikaa. Miten helpoksi lukeminen on tehty! Ja edulliseksi. 

Samalla mietin, että kirjailijalle tämä e-kirjojen lukemiseni - äänikirjojen kuuntelemisestani puhumattakaan - näyttäytyy alati pienenevinä tuloina. E-kirjojen ja äänikirjojen lainoistakaan ei kirjailija saa korvauksia, ainakaan vielä (asiaan saattaa olla tulossa muutos, asia on vireillä). Äänikirjojen osalta kirjailija saa korvauksen vain kuunnelluista minuuteista. 

Hanna Brotherus: Ainoa kotini. Tämä olin poiminut lukulistalleni jo katalogista. Lukukokemus oli odotettua kehollisempi. Brotherus kirjoittaa todella rohkeasti ja paljaasti vaikkapa siitä, miten lapsi muistaa kuulemansa aikojen päästä. Miten hyvin tunnistankaan edellisen sukupolven herkeästi arvostelevan puheenparren.. Mutta myös ristiriitaisia ajatuksia kirja herättää. Onko kaikesta pakko kirjoittaa? Ei, tuo on väärä kysymys. Kirjoitettava on. Mutta miksi avata haavoja julkisesti? Tehdäänkö tässä niin, en tiedä, mutta sellaisenkin tuntemuksen kirja saa aikaan. Kirjan kiitollisinta lukijakuntaa lienevät viidenkymmenen korvilla olevat naiset, kirjailijan kaltaiset, itseni kaltaiset. Äitiyden raadollisempi puoli näyttäytyy kirjassa vahvasti, samoin äidin ja naisen alituinen omien ääriviivojen etsintä. Ehkä myös tämä kirja - niin kuin moni muu viime aikoina - tarvitsisi toisen lukukerran.

Lotta Saahko: Papan kanssa kahvilla. Kiinnostavaa ja hyväntuulista luettavaa karjalaisten ja evakkojen jälkipolville.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto (suom. Sarianna Silvonen). Entä jos elämässä olisikin valinnut jossain kohdin toisin. Yhdessä elämänsä käännekohdista kipuileva päähenkilö pääsee näkemään erilaisia mahdollisia skenaarioita vaihtoehtoisista elämänpoluistaan. Jos etsii kevyttä luettavaa, joka ei ole "hömppää", tämä voisi olla hyvä vaihtoehto.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Haahtelan kirjat osoittavat, että kaunokirjallisin keinoin voi helposti tavoittaa lukijan sisimmän. Ei siihen elämäntaito-oppaita tarvita. Haahtela kirjoittaa lyhyttä proosaa, nopealukuisia kirjoja, jos niin haluaa ajatella. Mutta kun pysähtyy aina silloin kun teksti puhuttelee jollain tavoin, pysähtyy pohtimaan, huomaa ettei kirja ole lainkaan pieni. Haahtelan teksteihin voi luottaa.

Viola Wallenius: Koti Keniassa. Arvostan. Suurisydäminen ihminen, pyyteetön. Ja niin nuori! Jättää jäljen lukijaan. Saa ajattelemaan kaikkia niitä naisia, jotka ei niin kauan aikaa sitten Suomessakin huolehtivat kymmenpäisestä katraastaan - ja karjasta sen lisäksi. Lukusuositus!

Jack Meggitt-Phillips: Hirviö ja Helmikki (suom. Marja Helanen). Lastenkirja noin 10-vuotiaille on tyylillisesti sukua Roald Dahlin teoksille, mutta ei aivan yllä samalle tasolle. Kirja on esikoisteos ja sarjan avaus, ehkä siis seuraamisen arvoinen.

Mirjami Haimelin & Satu Rämö: Kynä. Kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Luen mielelläni kirjoittamisen oppaita. Kirjoittamisessa tuntuu olevan jotain maagista. Se on sisäistä paloa, raakaa työtä, parhaimmillaan nautinto, pahimmillaan kiirastuli. Salaa haaveilen kirjoittamisesta itsekin, ja kirjoittamisestaan kirjoittavien kirjoittajien tekstejä lukiessa jokin minussa alkaa kutista. Jonkinlaisia alkujakin on mutta niin on estojakin.

Elif Shafak: 10 Minutes 38 Seconds in This Strange World. Tämä vuoden 2019 Booker-palkinnon shortlistillä ollut kirja on julkaistu myös suomeksi Maria Erämajan kääntämänä. Vaikuttava teos maailmasta, jota länsimaalaisen on vaikea hahmottaa. Kirja ystävyyden voimasta, tahdonvoimasta. Poliittisesti ja kulttuurisesti kantaaottava teos, jonka sävy yhtäkkiä muuttuu, ja lukiessa on itsekin vaihdettava asentoa. Loppu on silkkaa absurdiutta. Lukusuositus!

Anne Freytag: Mein Leben basiert auf einer wahren Geschichte. YA-lukemistoa. Nuori rakkaus ja road trip. Tässä Freytagissa kertojanääniä on kolme. Miten käy, kun reissussa on kaksi poikaa, yksi tyttö ja paljon rakkautta, jota ei voi tuoda julki?

Kristine Bilkau: Die Glücklichen. Hampurilaisen Bilkaun esikoisromaani. Mitä tapahtuu, kun nuoren, onnentäyteisen perheen elämää alkaa sekoittaa moni samanaikainen epävarmuustekijä. Tulot romahtavat, usko omaan ammattitaitoon katoaa. Seuraa puhumattomuutta, etääntymistä - puolisosta ja sosiaalisista verkostoista. Haluammeko enää samoja asioita? Mitä oikeastaan halusimme, mitä haluamme nyt? Mikä riittää? Ketä varten oikeastaan elämme? Kirjaa on arvosteluissa kehuttu sen autenttisuudesta, siitä, miten se kuvaa nykypäivän kunnianhimoista nuorta sukupolvea, sen "Existenzangstia", unelmia ja käsitystä onnesta. Parasta minusta on etääntymiskuvaus, se hetki, jossa ei enää tahdota, käännekohta. 

Nina Lykke: Kohonnut riski (suom. Sanna Manninen).  Kirjailijan Ei, ei ja vielä kerran ei jäi sen verran mustaa huumoria hersyvänä mieleen, että tähänkin Lykkeen tartuin. Edellinen saa minulta paremmat pisteet, mutta kyllä tämä pitkän liiton marinoimalle lukemistoksi sopii.

Elina Viinamäki: Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita. Osin ahdistavia novelleja mutta hyvällä tavalla. Hieman epätasainen, hyvällä tavalla. Vallankäyttöä ja joukkohysteriaa, syyllisyydentuntoa ja ihmisen piiloteltavia puolia - vähän Kärpästen herraa, vähän somea. Novellit Päätös ja Kauppias nostan parhaimmiksi. Esikoisteos on osin kokeilevaa, ehkä. Luultavimmin tulee uutta hiottua, siksi voi perustellusti odottaa jatkoa. 

Maja Lunde: Mehiläisten historia (suom. Katriina Huttunen). Olipa kerran ankerias. Nyt on mehiläinen. Kirja jo muutaman vuoden takaa on kaunista luettavaa. Kolme rinnakkaista tarinaa, kolme eri aikakautta: 1800-luku, nykyaika (suunnilleen) ja tulevaisuus. Kolme maata, kolme perhettä. Sukupolvien välinen kuilu, myös tytön asema perheessä. Nimensä mukaisesti mehiläisten historiaa, toisaalta dystopia mehiläiskadosta.

Alex Schulman: Unohda minut (suom. Raija Rintamäki). Todella moni asiakas hakeutui Schulmania kohti lyhyen ajan sisällä. Autofiktiivinen teos kirjailijan äidistä, tämän alkoholismista pienen pojan kokemana. Kirja yllätti positiivisesti. Tässäkin saattaa miettiä, meneekö tirkistelyksi. Minusta ei.

Satu Rämö: Talo maailman laidalla - Rämön autossa soi Sigur Ros. Sen laitan soimaan hiljaa taustalle ja alan lukea. Vertaan kirjaa pakostakin Pakumatkalla-kirjaan; tämä tuntuu irtiotolta. Kirja on elämänmakuinen, ei Instagram-elämän. Lukusuositus!

Joel Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen (suom. Kira Poutanen) Lähtee hyvin liikkeelle mutta valitettavasti puolivälin paikkeilla alkaa tuntua tahmealta.  

Svend Brinkmann: Mitä on ollut ihminen? Filosofinen kiertomatka (suom. Heikki Eskelinen) Lukemisen aikana huomaa, että teksti on suunnattu nuorille aikuisille mutta ainahan aikuinenkin ihmisyyttä pohtii. Luin kirjaa rinnakkain seuraavana tulevan Kirjavarkaan kanssa, mikä osoittautui soveliaaksi. Siinä Kuolemalla on inhimillisiä piirteitä, ja kirjan hahmoja voi todella tarkastella kysyen: Mitä on olla ihminen? Brinkmannin teos on matkakertomus ja tietokirja, joka vilisee kiinnostavasti ja kansantajuisesti esitettyjä faktoja ja joka varmasti askarruttaa sopivasti nuorta mieltä. Lukusuositus nuorille aikuisille.

Markus Zusak: Kirjavaras (suom. Pirkko Biström). "Talot olivat kauniita ja kuvottavia." Tuollaisia lauseita on tässä toiseen maailmansotaan ajoittuvassa kirjasssa, jonka kertojanäänenä siis on Kuolema. 

Alkuteos on vuodelta 2005, suomennettu versiokin jo vuodelta 2008, mutta eipä haittaa. Kirja on todella ajaton ja ansaitsee uusia lukijoita. Myös tämä kirjaa soveltuu hyvin nuorille. 

Rachel Cusk: Siirtymä (suom. Kaisa Kattelus). Vasta nyt "uskalsin" ryhtyä seuraavaan Cuskiin... En luovuta, kolmannenkin luen kyllä. Tämänkin päätin kuunnella. (Miksi, en muista.) Lähdin mukaan edellistä vaivattomammin, ehkä siksi, että nyt osasin odottaa tietyntyyppistä kerrontaa. Tarinatkin tuntuivat uskottavammilta, henkilöt lähestyttävämmiltä. Ja aloin paremmin hahmottaa, mihin Cusk pyrkii.

Marketta Pyysalo: Kehrääjä. Kaikki alkaa siitä, kun mies sanoo haluavansa erota. Alkaa naisen ajatusten virta, sisäinen monologi. Ajatus seuraa toista "knoppitietoetymologisesti". Asioilla ei tunnu olevan yhteyttä toisiinsa mutta mielen kaaos noudattaakin yhtä kaikki logiikkaa, jonka luulen vain toisen naisen ymmärtävän. En tiedä. Melko lyhyt kirja, jonka lukee keskittyneesti yhdeltä makuulta. Kun vertaan Cuskiin, totean: Pidän enemmän tästä tajunnanvirrasta. En dialogista, jossa toistuu koko ajan: "..., hän sanoi".

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (suom. Elina Melander). Tässä se nähdään taas nähtiin - jokaisen on itse luettava ja aivan itse löydettävä omat suosikkinsa. Tätä en kerta kaikkiaan jaksanut, niin kehuttu kuin onkin. Minulle liian hälyinen, kirjan italialainen perhe liian kaoottinen. Alkuteos on jo vuodelta 1963, tuore ensisuomennos tältä vuodelta (2021).

Rachel Cusk: Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) - Kummallista. Kuuntelen ja kuuntelen tätä Ääriviivat-trilogian päätöstä ja kuvittelen, että on minun on nyt pakko kuunnella tämä loppuun saakka. Aivan kuin joku kertoisi minulle tarinaa ja olisi epäkohteliasta lakata kuuntelemasta. Näen tilanteet mielessäni: lentokoneessa istuvan miehen pitkät jalat ja nuokkuvan pään, kuraisen koiran... Mutta Cuskista ei enää tämän enempää.

18.8.2021 uutisoidaan, että kirjojen lukeminen ja kuunteleminen on lisääntynyt aiemmasta. Etenkin äänikirjoissa kasvu on ollut huimaa. Tottahan se on omallakin kohdalla, että ilman e-kirjasovellusta lukisin eittämättä nykyistä vähemmän. Ei olisi varaa, kirjastosta en saisi haluamaani kuin vasta pitkän odottelun päätteeksi, pikalainojen kanssa tulisi kiire. Mutta kyllä nyt pitäisi saada tekijänpalkkiot kuntoon, koska tämä on trendi.

Välillä näkyy uutisia myös lukuväsymyksestä. Korona-aikaan lukemiselle oli helppo löytää aikaa, mutta kesän tullen maailma alkoi jälleen avautua, ja muut harrastukset ja elämä itse, raivasivat tilaa lukemiselta. On kiinnostavaa nähdä koronan jälkeisen vuoden kirjamyyntitilastot.

Lucy Diamond: Rantakahvila (suom. Eeva Parviainen). Kepeä ja hyväntuulinen. Viihdyttävä olematta hömppää.

Paula Hotti: Mustia syntejä - kahvilaesseitä. Kuunneltu kotitöitä tehdessä. Kahvin historiaa. Tietokirjamaisempi kuin olin odottanut. 

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula). Mikä rakkaustarina! Sellaisena sen luen; kriitikot ovat lukeneet toisinkin. Autofiktiivinen teos. Rakenne toimii, tunnelma on tiheä - tunnelma vaihtuu romanttisesta uhkaavaan ja takaisin. Kirjaa ei miltei malta laskea käsistään, pidätän melkein hengitystä välillä. Ehdoton lukusuositus!

Tove Jansson: Kesäkirja (suom. Kristiina Kivivuori). Uuden lukupiirini ensimmäinen kirja. Kirjaa lukiessa siirtyy itsekin jonnekin kaukaiseen maailmaan kauas arjesta. Päivien hitaus, soljuvat kesäpäivät, Janssonin luontokuvaukset. Vielä etäisen syksyn - konkreettisen ja kuvitteellisen - jo aistittava kolkuttelu. Isoäidin tarkkanäköisyys ja ääneen lausumat viisaudet. Kirja johon voi palata uudelleen ja uudelleen. Lukusuositus!

Monika Helfer: Roskaväkeä (suom. Anne Kilpi) - Halusin lukea saksasta suomennettua kirjallisuutta, jota on niin kovin vähän. Helferin tyyli ei kuitenkaan aivan vastannut makuani. (Helfer on itävaltalainen.)

Sanna Wikström: Elämä ensin.  Hidasta elämää -medioiden ensimmäinen romaani. Teemoina ystävyys ja omannäköinen elämä, henkilöinä aikuistuneet Peppi, Annika ja Tommi. Pepille omannäköinen elämä tarkoittaa lapsettomuutta ja maihareissa kulkemista - ainakin aluksi. Melko ilmava kirja, en ihan kohderyhmää. 

John Williams: Stoner (suom. Ilkka Rekiaro) Lukupiirikirja. Olin lukenut kirjan vuosia sitten englanniksi, mutta muistin siitä aluksi hyvin vähän, tarinan edetessä enemmän. Minulle Stoner oli ristiriitainen hahmo. Toisaalta saamaton, kyvytön itsensä ja oman onnensa kannalta järkeviin ratkaisuihin, mies joka tuntuu aina kääntävän myös toisen poskensa; toisaalta rakastamansa tieteenalan parissa työskentelevä ja työhönsä vakavasti suhtautuva yliopistonlehtori ja tutkija, joka omien sanojensa mukaan vain yliopistolta löytää rauhan - paikasta josta siitäkin lukijalla on eri mielipide. Williamsin kirjalliset ansiot ovat kiistattomat, mutta henkilöhahmot enimmäkseen hankalia suhtautua.

Richard Osman: Torstain murhakerho (suom. Arto Schroderus). ‌Aito englantilaisjännäri, valtavasti kiittäviä arvosanoja kahminut. Ja olihan tämä oikea ‌hyvän mielen dekkari vailla väkivaltaa. Sopii ‌kaikenikäisille, vaikka eläkeläiskylään sijoittuukin. ‌Veijarimaisten eläkeläispäähenkilöiden taustoja avataan sopivan kiinnostavasti; jatkolle on tilaus - ja sellainen onkin pian tulossa. ‌Keskustelut ovat aidon tuntuisia.

Saila Susiluoto: Kehrä Italian aprikoosinväriset maisemat ja laiska tunnelma, kirjoittajuuden blokki, asumus residenssissä yhdessä puolison kanssa - siinä ainekset romaanin alussa. Olen huomaavinani kaikuja Kehrääjästä - kovin usein jokin kirja alkaa rinnastua aiemmin luettuun. Tässäkin etymologista pohdiskelua, itsetutkiskelua, pohdiskelua ylipäätään. Huoli ilmastonmuutoksesta on suuri. 

Ote kirjasta: "Äkkiä en tiedä mihin uskoa, usko vaatii sokeutta tai kuvan rajaamista, en tiedä miten elää paitsi että ei näin."

Kun kaikki tuntuu vain tapahtuvan, vyöryvän, liian nopeasti. Kun omilla teoilla ei tunnu olevan merkitystä. Silloin on sanottava. Tuntuu, että on sanottava. Mutta sanatkaan eivät ota tullakseen. 

Susiluoto on runoilija, eikä tämäkään puhdasverinen romaani ole. Puolivälin jälkeen tapahtuu leikkaus: matkateemasta luovutaan, ja alkaa tiiviimpi ja runollisempi osuus, vaikeampi ymmärtää. Ilmastoahdistuksen kuvaus runsastuu, ja loppuosa todella saa myös lukijan olon tukalaksi. 

Pidin. 

Laura Malmivaara: Vaiti. Lukupiirikirja sai miettimään romaanin olemusta. Tähän romaaniin punoutuu ainakin päiväkirjaa, elämäkertaa ja dokumenttia, se tiedetään. Tiedetään, että kirjassa kuvataan avioliittoa ja sen purkautumista, ex-mieheen kohdistuvia rajuja syytöksiä ja ex-vaimon asemaa perheen ja ystävien ristipaineessa. Mutta tämä esikoiskirja on sellainen, jonka ansioita ei välttämättä ymmärrä ensilukemalla. Kansien sulkeuduttua kannattaa jäädä kirjan rakenteen ja valintojen äärelle, sillä vasta sitten ymmärtää sen työmäärän, jonka kirjan kirjoittaminen on vaatinut. Tuskan, jonka tuntee, mutta jota ei alleviivata. Siellä se velloo, koko ajan, vaikka ulkopuoliset näkisivät naisen, joka höylää ostoksilla plussakorttia. Vaikka päivät tuntuisivat etenevän vääjäämättömästi omalla painollaan, omien vanhempien huomassa.

En ajatellut aluksi näin. Ajattelin, että ostoskortin höyläämisestä kirjoittaminen on latteaa, äitisuhteesta kirjoittaminen ja vaiti olemisen taustoitus päälleliimattua. 

L‌ukemista ehkä vaikeuttaa se, että päähenkilöksi ei pysty kuvittelemaan ketään muuta kuin Malmivaaran itse, hänen kuvansa on koko ajan mielessä, ei sille mitään mahda. Niinpä välillä tuppaa tulemaan tunne, että kirjailija terapoi itseään - ja totta kai myös seksikohtauksessa on kirjailija, kukas muukaan.

Lopussa tunnelma ikään kuin arkipäiväistyy, kuvaus on elävämpää: ollaan hoitolassa, hoivataan omaa tytärtä ja juhlitaan tyttäristä toisen aikuistumista. On palattu ihmisten ilmoille. 

Vielä voi pohtia, sanooko kirjailija vieläkään mitään. Ottaako hän kantaa puoleen tai toiseen? Mutta kirjailija on ensisijaisesti äiti, joka suojelee tyttäriään. Ei silloin ruodita rumasti. Mutta vaitikaan ei olla. Silloin kirjoitetaan.

*

Tähän jäädään. 10 kuukautta, 62 kirjaa (ja muutama yritykseksi ja tässä mainitsemattomaksi jäänyt). Suunnilleen 1,5 kirjaa viikossa. Hyvä.

‌