Muistatko sinäkin äitisi auton rekisterinumeron 80-luvulta?

Fiksu veljenpoikani kysyi minulta äskettäin, miten se Pythagoraan lause taas menikään. Olikos se a2+ b2 = c2? (On se. Tiedän, googletin.)

"Öö… No tota…" vastasin. Siinä ihmetellessäni poika oli jo ratkaissut ongelmansa eikä enää tarvinnut apuani. Minä jäin miettimään. Herra Pythagoras on vanhoja tuttujani, sen tiedän
"Öö… No tota…" vastasin. Siinä ihmetellessäni poika oli jo ratkaissut ongelmansa eikä enää tarvinnut apuani. Minä jäin miettimään. Herra Pythagoras on vanhoja tuttujani, sen tiedänTietokoneen muistia voi järjestellä ja turhia ohjelmia poistaa. Voisipa pääkoppaakin jotenkin organisoida! Olisihan se kiva muistaa ihan olennaisiakin asioita sen sijaan, että päässä vilisee kaikenlaista ryönää, kuten yskänpastillimainoksen sanat 70-luvulta tai äitini vanhan Toyota Corollan rekisterinumero 80-luvulta.

Ehkä ei niin yllättäen omaan päähäni on jäänyt lähinnä monilta kieltenopettajilta saatuja tärkeitä oppeja, esimerkiksi se, että ruotsin 'kaka söker maka' on yhtä kuin 'kakku etsii puolisoa' (tai sitten ei).

Osaan myös lähteä Norjassa äkisti hammaspesulle: "Jeg må gå nå og pusse tennene!"

Latinakin sujuu: Sicilia est insula magna. Ibi est Aetna. Ecce vinea. Uvae sunt iucundae. Rimpsu on latinan alkeisoppikirjan ensimmäiseltä sivulta. Sillä ei latinan yo-kokeeseen mentäisi, minkä senkin joskus tein.

Kertausko se on opintojen äiti? Ehkä kannattaa jatkossakin kuulustella lasten läksyjä. Pian on alakoulu tuplattuna – tuota pikaa päästään Pythagoraaseen.

Koulukiusaajat (tarina)

Siiri on jäänyt koulun jälkeen potkiskelemaan kiviä koulurakennuksen nurkalle.

– Mikä sulta on kateissa? kysyy Terttu, joka yhyttää Siirin, huomaa kyllä Siirin itkettyneet posket.

– Ei mikään... Se vaan kun isoot poijat kiusaa, vastaa Siiri. – Ne aina orottaa mua sen mäen takana. Eileenkin vetivät mua tukasta, katto vaikka, täälä on ihan läntti, täälä korvan takana.

– Ei ne kiusaa kun mennähän yhyres!

– En mä silti uskalla. Ne kiusaa silti.

– Mutta pitäähän sun nyt kotias uskaltaa mennä!

– Mutta kun mulla on tämä vanha rikkinäänen hamekin... Tästä ne ainakin kiusaa...

– Tuu, nyt vaihretahan hameita!

– Mutta tuohan on sun uusi pyhähame!

– Ei haittaa. Nyt mennähän ja vaihretahan hameita, ja sitten mä saattelen sut kotia.

– Tuon puun takana ne tapaa aina olla, Siiri kuiskaa, jo kuivin poskin.

– Antaa olla, ei haittaa, Terttu vastaa. – Orotas hetki, mä koukkaan vähän tuolta ojan kautta.

– Mitä ihmettä...?


Siinä samassa isoot poijat ryntäävät esiin puun takaa ja alkavat ilkkua.


– Haa! pojat huutavat tarkoituksenaan säikäyttää tytöt. – Ai, Siirillä on oikein saattaja mukana.

– Ei oo saattaja, on kaveri, Terttu vastaa uhmakkaasti. – Meillä on tästä lähtien sama matka. Oliko teillä jotakin asiaakin?

– Onkos Siirillä uusi hame, vai onko Tertulla vanha?


Poikien äänessä on ivaa; Terttu ei ole moksiskaan. Hän kohtaa pojat kädet puuskassa.

– Tuu lähemmäs kattomahan jos uskallat!

– Uskallat... Au! Sillä on nokkoosia! Au!!! Mun sääri...

– Antakaa olla laitimmaanen kerta kun Siiriä kiusaatta. Tästedes saatta puhua mulle, jos on jotakin asiaa.

Martta-äiti alkaa olla jo huolissaan, kun Terttua ei jo kuulu koulusta kotiin. Hän kiertelee ympäri tupaa ja kurkkii vuoron perään joka ikkunasta. Martta huokailee ja kyselee Helenalta, tapahtuiko koulussa tänään mitään ihmeellistä. Ei kuulemma tapahtunut, tänään Terttu-sisko ei ollut saanut minkäänlaisia päähänpistoja.

Lopulta porstuasta alkaa kuulua kolinaa. Tuvan ovi avautuu, ja sisään astuu Terttu. Valkeita hiuksia on karannut leteiltä, poskissa on kiukun puna.

– Mihinäs sinä viivyit? Ja mikäs hames sulla on päällä? Martta kysyy.

– Siirin hame, Terttu vastaa ykskantaan. Vaihrettiin kun Tikan poijat kiusas sitä. Saatoin Siirin kotia.

– Mutta jos ne nyt rupiaa suakin kiusaamahan.

– Ei rupia. Onko Helena kotona?

– On se tuolla kamarissa. Mutta hei, orotas vähän. Näytäs nyt kun sullahan on ihan kun verta tuossa suupielessä!

– Tuli varmaan Johanneksen säärestä. Oli niin herkullisen näköönen polvihousuissaan.

– Mihinkä minä sun kanssas vielä joudun...


Martta kumartuu takaisin kutimensa ääreen, puistelee päätään ja huokaisee syvään. Kamarissa Helena tekee läksyjä, kun Terttu pyyhältää sisään.

– Eikös se sun 4H-kerhon tarkastaja tuu jo huomenna? Terttu haluaa tietää.

– Joo, huomenna, Helena vastaa hymyillen. Näitkö, mun palsta on jo aika kivan näköinen, siellä on porkkanat jo pitkinä naatteina.

– Meinaan mennä vielä vähän perkaamaan, et sinä tuolla palstalla sitä kisaa voita. Mutta ensin saat avata nämä mun letit. Ne kinnaa.

Invapaikka (tarina)

(Kaavaan taivutettu minitarina. Katso kaavanovellin ohje esimerkiksi täältä.)


Saara junnaa kauppakeskuksen parkkihallia kolmatta kierrosta ja etsii koloa Micralleen. Kaikki vapautuvat paikat menevät nenän edestä – tai pikemminkin takaa. Peräpeilistä Saara näkee, miten joku peruuttaa ulos ruudusta juuri kun hän on ehtinyt ohittaa kohdan.

Pyöröovien viereiselle invapaikalle kaartaa mahtipontinen suv. Saara arvaa jo, mikä autosta nousee. Bingo! Micran jarrut kirskahtavat, auto jää niille sijoilleen. Saara reuhtoo oven auki ja harppoo kohti katumaasturia.

– Muistitko laittaa invakyltin? Saara kysyy noin viisikymppiseltä leuhkalta.

– Mitä helvettiä? Leuhka vastaa.

– Niin että laitoitko invakyltin? Ajoit invapaikalle.

– Just joo... Mä käyn vaan parturissa.

– No käy, mä soitan sillä aikaa pysäköinninvalvontaan, Saara sanoo ja varautuu jo kirosanojen tulvaan mutta Leuhka ei teekään elettäkään.

– Sen kun näkis, Leuhka tyytyy tuhahtamaan ja haihtuu paikalta.

Yksin jäätyään Saaran valtaa epäilys. Entä jos se on jostain liigasta? Soittaa lisää nahkatakkisia parturintuolistaan. Ei kai ne keskellä kirkasta päivää… Ja onhan täällä valvontakamerat? On. Tuossakin on yksi. Mutta jos ne mäsäyttää sen tuusan nuuskaksi ensin! Just joo, ei todellakaan. Ei, tämä ei jää tähän. Tuo ei muuten pääsekään kuin koira veräjästä!

Saara alkaa kaivella puhelinta laukustaan ja kävelee samalla lähemmäs mustaa hirvitystä.

Hetkinen! Yhtäkkiä jokin, joka on tällä välin ohittanut sierainten värekarvat ja siirtynyt hajureseptorien kautta aivoihin, alkaa hahmottua. Auton ympärillä leijuu partavesi…

…sama, joka kauan sitten viipyili aamuisin omalla poskella. Joku sen siihen tapasi painaa toivottaessaan mukavaa päivää. Kauanko niistä aamuista jo on? Viisitoista vuotta? Enemmän?

TÖÖÖÖÖT!!!!!

– Onko toi sun koslas? kuuluu huuto, kaikkea muuta kuin ystävällinen.

Micra! Keskellä ajoväylää! Saara häkeltyy, punastuu, juoksee ratin taakse. Käynnistää Micran, lähtee liikkeelle. Auto yskii, sammuu, käynnistyy taas, nykii – ja kuin ihmeen kaupalla nyt Saara löytää tyhjän ruudun lähistöltä. Tööttääjä moikkaa vielä keskisormellaan.

Saara istuu jokseenkin lamaantuneena Micrassaan. Kojelaudalla puolestaan istuu muovinen kissa, joka heiluttaa Saaralle tassuaan. Itkettää ja on paha olo.

Joku koputtaa sivulasiin. Leuhka! Uudessa tukassaan! Miten se kehtaa?

– No, soititko?

Saara ei saa sanaa suustaan, tuijottaa vaan Leuhkaa. On se se, hän ajattelee, nousee ulos autostaan ristiriitaisin tuntein. Onpa se vanhentunut, Saara ajattelee, kysyy varovasti:

– Sä et… Sä et tunne mua?

Mies valpastuu. Hän katsoo nyt suoraan Saaraan. Sitten hänen piirteensä pehmenevät. Rypyt siirtyvät otsalta silmäkulmiin, silmät kirkastuvat, hymy alkaa karehtia huulilla. Hän hieraisee partaansa.

– Saara, mies sanoo.

– Joo. Saara. Ja miten sä voit ajaa invapaikalle? Muistaakseni sä tapasit pitää heikompien puolta. Millon susta on tollanen tullut?

– Varmaan silloin kun sain tämän proteesin, Markku hymähtää ja näyttää kättään.

Silloin Saara, joka on ollut jo valmiiksi herkillä, romahtaa. Polvet pettävät, ja parkkihallissa kaikuu Saaran nyyhkytys. Markku auttaa Saaran ylös ja taluttaa BMW:hensä, jonka tuulilasin sisäpuolelle on liimattu invakyltti. Keskusteltavaa on paljon.

Mikä meidät silloin ajoikaan erilleen? kumpikin yrittää muistaa.

Kesälomalla mummolassa (tarina)

Minun nimeni on Eetu, ja minä olen viisi. Pikkuveli Samu on kaksi. Meillä on mummola maalla, ja siellä on kaikenlaista mitä kotona ei ole. Harmi että mummolaan on tosi pitkä matka. Sinne kestää ajaa melkein koko päivän. Vaikka kyllä me Samun kanssa jaksetaan ihan hyvin matkustaa. Me lähdetään Helsingistä, ja vasta Vantaalla kysytään ensimmäisen kerran, koska ollaan perillä.

Joskus, kun iskä on työmatkalla, me mennään äitin kanssa mummolaan kokonaiseksi viikoksi. Äitin äiti on mumma. Perillä mumma jo odottaa meitä, ja melkein aina mumma on tehnyt kattilallisen meidän herkkua, kanelipuuroa.

Maanantai

Mumma on antanut nurmikon kasvaa meitä varten. Mumma leikkaa ruohon pienellä traktorilla. Se tietää että me Samun kanssa tykätään istua kärryssä, joka joskus laitetaan ruohonleikkuutraktorin perään. Kärrystä on kiva katsella maisemia. Mumma osoittaa pihakoivua. Siellä on minun ja isän viime kesänä nikkaroima linnunpönttö, ja tänä kesänä sinne on tullut ensimmäiset asukkaat!

On mummalla ihan oikeakin traktori. Se on tosi vanha ja punainen ja sen nimi on Massey Ferguson eli Massikka. Sillä ei ajeta enää kovin paljon mutta aina toukokuussa sen perään pannaan perunanistutuskone ja minä pääsen siemenperunoitten sekaan seisomaan. Saan tiputella perunoita koneessa oleviin kahteen reikään. Reiät on oikeasti putkien päät, ja putkia pitkin perunat putoavat maassa olevaan koloon, jonka kone ensin tekee ja lopuksi peittää mullalla. Samu ei ole vielä päässyt perunahommiin, mutta tänä vuonna sekin ehkä jo pääsee. Yritän ainakin kovasti suostutella äitiä ja mummaa.

Kasvaa mumman pihalla muutakin, porkkanaa ja hernettä ja sellaista. Äiti sanoo että kun se oli lapsi niin mummalla oli mansikkamaakin ja sieltä sai aina mansikat äitin synttärikakkuun. Nyt mummolassa on niittyprojekti, ja sieltä voi kyllä löytää mansikoita, jos vain osaa etsiä oikeasta paikasta. Ne on ihan pieniä, sormenpäänkokoisia. Mutta tosi hyviä.

Tiistai

Serkku tuli tänään ja meillä oli tosi hauskaa. Mumma kerää sadevettä saaveihin, ja me pantiin niihin mutaa ja tehtiin savea ja siitä savesta kuppeja. Äiti ja mumma eivät yhtään tykänneet kun ne näkivät meidän vaatteet mutta me vaan naurettiin ja keksittiin laulukin. Se menee näin: ”Tässä teemme mutaa, vaikkei ole lupaa.” Lopuksi saavit pestiin ja niihin pantiin lämmintä vettä ja saippuaa ja me kylvettiin pihalla. Ja myöhemmin me maalattiin ne savikupit.

Serkku on jo koululainen ja on jo kauan päässyt yhteen salaiseen paikkaan mummolan piharakennuksessa. Nyt minäkin pääsin. Se paikka on maja aitan vintillä. Sinne ei näe kukaan, mutta me nähdään sieltä salaisesta luukusta pihalle. Samu ei vielä pääse majaan. Me vakoiltiin sitä luukusta.

Keskiviikko

Kirjastoauto ajaa keskiviikkoisin äitin vanhan koulun pihalle. Äiti sanoo että autoa ajaa ihan sama kuski kuin silloin kun äiti oli pieni: Timppa. Ja autossa on kuulemma sama hajukin. Äiti puhuu jostain hajumuistista mutta minä en kyllä ymmärrä, kuinka nenä voisi muistaa kun kerran ajatukset ja muisti on aivoissa eikä nenässä. Me lainattiin Tatu ja Patu.

Torstai

Tästä päivästä meinasi tulla ihan tylsä. Ei ollut mitään tekemistä. Sitten autotallista löytyi serkun vanha pyörä, ja äiti sanoi että ajele sillä. Mutta enhän minä voinut kun ei siinä ollut apupyöriä ollenkaan! Vähän kuitenkin kokeilin mutta sitten lopetin kun aina vaan kaaduin. Aivan se pyörä rupesi minua ärsyttämään. Illalla menin vielä uudestaan pihalle ja meinasin että kyllä minä sille näytän, ja sitten yhtäkkiä hoksasinkin kuinka ajetaan! Päätin ajaa heti seuraavana päivänä pyörällä postilaatikolle. Mumman postilaatikko on tosi kaukana.

Perjantai

Iskä tuli ja me mentiin ongelle. Ihan mummolan lähellä on hiekkamonttu ja sieltä voi onkia ruutanoita. Niitä ei voi syödä mutta ne voi antaa naapurin kissalle.

Onkimisen jälkeen me lämmitettiin pihasauna. Ensin saatiin kantaa puut liiteristä. Samukin saa kantaa puita ja oikeastaan on ihan pakkokin antaa sen kantaa, koska muuten koko homma voisi mennä plörinäksi, kun se vaan parkuisi että ITSE! Sitten puita pitää käydä lisäämässä ja tulta vahtimassa monta kertaa ennen kuin löylyä saa tarpeeksi. Mummolan saunassa saunotaan aina paljon kauemmin kuin kotona.

Sitten meidän pitääkin lähteä taas kotiin. Mutta kohta me taas ajetaan mummolaan Suomen läpi. Syksyllä mummolassa onkin ihan eri jutut, perunannostot ja sellaiset. Ja talvella posti haetaan potkukelkalla!

Kirjakauppa olohuoneena

Rakastan lukemista ja rakastan matkustelua. Varsinaisia matkamuistoja en ole hankkinut vuosikausiin; matkamuistojani ovat valokuvat kirjakaupoista sekä lukuisat mukaan tarttuneet kirjat.


On syytä murehtia sitä, että kummallekaan – lukemiselle tai matkailulle – ei tarjoudu riittävästi mahdollisuuksia. Aikaahan tarvittaisiin määrättömästi!

Kutsuvia lukunurkkauksia, kodikkaita mattoja, kehräävä kissa, makeisia kahvipöydällä, kahvia, musiikkia, taidetta, värikäs lastenosasto… Ulkomailla on ihania, kutsuvia kirjakauppoja, joissa kävijän viihtyisyyteen on panostettu hurjasti. Missä ovat Suomen vastaavat paikat? Tiedätkö? Luulen että sellaisia kyllä löytyy. Ilmianna ihana suomalainen kirjakauppa – lähden sinne oitis!

Kaikille eri tavoin ihanille kirjakaupoille yhteistä on se, että kävijä saa kaikessa rauhassa selailla ja lueskella kirjoja ja viettää paikassa aikaa. Toki puodinpitäjän tavoite on kaikkialla sama, saada myyntiä, mutta erityisestä paikasta kirjan ystävä saa mukaansa muutakin hengenravintoa kuin itse kirjan.

Mitä tekisit, jos it-tuen Pera tunkisi piposi täyteen lunta? (tarina)

Pakko lähteä töihin, tänäänkin. Työpöydällä odottaa pitkä to-do-lista.

Töihin on vaikeaa tarttua, koska avokonttorin meteli on tänäänkin samaa kaliiberia kuin eläintarhan paviaanihäkissä. Välillä väistelen ilmassa viuhuvia pyyhekumeja. Kollegat istuvat jalat pöydällä ja räpeltävät kännyköitään. V-sanat kimpoilevat seiniltä.

Pomo näyttää avuttomalta. Sen poskilla on punaiset läikät.

Parin tunnin jälkeen olen aivan kuitti, vaikka en ole saanut tehtyä juuri mitään. Nousen venyttelemään, katson ulos ikkunasta. Parkkiksella varaosavaraston Sepe ja Jamppa tappelevat. Siinä ympärillä näyttää olevan porukkaa huollosta ja asiakaspalvelustakin – kuvaamassa tappelua! Onneksi laskutuksen Seija näyttää juoksevan siihen väliin. Sepeltä tulee verta nenästä.

Ruokatunnilla yritän löytää jostain rauhallisen sopen. Melkein jo luulen, että onnistun – kunnes käyn hakemassa toisen voileivän. Kun palaan, vesilasini on täynnä maissinjyviä. Firman juristi näyttää virnuilevan yhdessä talon tiedottajan kanssa.

Lopultakin kello tulee neljä. Pääsen lähtemään kotiin. Paitsi että en meinaa päästä, koska ulko-ovella it-tuen Pera tempaisee pipon päästäni ja alkaa sulloa siihen lunta. En saa tehtyä mitään, koska controller Mikko pitelee minusta kiinni niin, etten pysty liikkumaan. Lopulta saan piponi, kun se tungetaan lumisena päähäni.

Juoksen autolle. Starttaan ja lähden pihasta renkaat kirskuen. Vasta ensimmäisessä liikenneympyrässä huomaan, että toinen tuulilasin pyyhinsulista on poikki.

Ja tämä oli vasta maanantai.

Opiskelemme saksaa

Saksan kieli on työkieleni, joten uskallan väittää, että kieli on kohtuullisen hyvin hallussa. Hyvä on kuitenkin kääntäjän välillä Saksassa asustella. Aina sitä jotakin oppii.

D niin kuin Dinkel
Joskus kuulee väitettävän, että saksalaisilta puuttuisi huumorintajua. En nyt lähde asiaa tässä sen kummemmin spekuloimaan mutta sen sanon, että esimerkiksi lähikaupan jauhohylly voi olla hyvinkin humoristinen paikka. Siinä missä suomalaisen jauhopussin kyljessä lukee esimerkiksi Pizzajauho, löytyy saksalaisen pussin kyljestä DIN-standardin mukainen karkeuskoodi. Kyllä. Joulupiparit onnistuvat 405:llä. Niin häkeltynyt sitä voi ihminen hyllyn ääressä olla, että ostaa ensimmäisellä kerralla spelttijauhoja, Dinkelmehl.

Toinenkin D, niin kuin Dübel
Ensimmäisillä viikoilla meillä kävi monta kertaa mies nimeltä Torsten. Torsten asensi pyykkikoneen ja kattolamppuja, korjasi ovenkahvoja ja kaapinovia. Oli vuokraisännän nimenomainen toive, että Torsten hoitaa kaiken. Minun hommani oli auttaa Torstenia, silloin kun apua tarvittiin. Kannoin keittiöjakkaraa ja hankin jatkojohtoja. Kunnes oli pakko nöyrtyä ja myöntää, että nyt ei kieli taivu. En tiennyt, mikä on Dübel, ja nyt Torsten penäsi minulta juuri niitä! Dübel, se on proppu.

P niin kuin Provisorium
Tämän sanan opin juurta jaksain, vaikka en välttämättä olisi halunnutkaan. Provisorium on se tilapäinen paikka, joka liimataan juurihoidetun hampaan päälle – joksikin aikaa ennen seuraavaa käyntikertaa…

F niin kuin Fersen
Pilates-tunnit käyvät saksan intensiiviopetuksesta, koska opettaja pölöttää tauotta koko tunnin. Olin vasta kääntänyt kokonaisen kirjan, jossa käsiteltiin niveliä ja luustoa, mutta en silti siinä silmänräpäyksessä tiennyt mitä tehdä, kun ope pyysi laittamaan Fersen lattiaan. Onneksi sivusilmällä voi vaivihkaa vilkaista, mitä naapuri tekee. Menee selälleen, vie kantapäät lattiaan.

M niin kuin Muffel
Karnevaaliaika tuli ja meni - vaan ei Pohjois-Saksassa; hampurilaiset ovat enimmäkseen Karnevalmuffel, eivät innostu sen tyyppisestä riekkumisesta. Niin kuin en itse innostu laskettelusta, vaikka mies ja jälkikasvu talvilomalla laskettelemassa käväisivätkin. Mutta minä olenkin sellainen Skimuffel.

B niin kuin Blende
Olemme asuneet täällä Hampurissa nyt seitsemän kuukautta, seitsemän aktiivista kuukautta. Olen herätellyt henkiin jo hyytymään päässeitä harrastuksia, esimerkiksi valokuvaamisen. Olen oppinut, että ISO ja valotusaika ovat kamerassa, mutta Blende, se on objektiivin ominaisuus. Blende on teknistä saksaa, Blende on aukko. Vähän ristiriitaista omaan makuuni (blenden = mm. ’pimentää’, ’peittää’), mutta minkäs teet.

P niin kuin Pullunder
Villityksistä viimeisin on vapaaehtoistyö Hanseatic Help -nimisessä voittoa tavoittelemattomassa organisaatiossa, missä käymme rouvaporukalla lajittelemassa lahjoitettuja vaatteita. Vaatteet kuuluu hyllyttää kukin lajinsa mukaan. Mutta hetkinen, mitä lajitella Pullunder-nimiseen lokeroon?! Hauska sana kääntyy esimerkiksi yhtä hauskaksi slipoveriksi.

Marie Kondo parkuu mökillä (tarina)

Marie kaartaa mökin pihaan, kesäaurinko porottaa. Marie on saanut uuden keikan.

Marie astuu mökkiin hyräillen ja päättää keittää urakan aluksi kahvit. Kahvijauhoja löytyykin purkista, jossa Paula-tyttö hymyilee kannustavasti. Toisesta peltirasiasta löytyy myös yksittäispakattuja sokereita. Kahvikuppeja on iso liuta, Arabian vanhalla leimalla varustettuja, yhdessäkään ei ole korvaa. Marie asettelee ne kaikki pirtinpöydälle – ne täyttävät koko tason – ja valitsee mielestään kauneimman.

Esineitten kuuluu tuottaa iloa!

Marie suorastaan herkistyy:

Vuosikymmenet

kuppien korvat ovat kuunnelleet kesien rientoja,

epäilemättä myös suruja.

Kupit ovat lohduttaneet

nyökytellen juojiensa huulilla.


Vesi porisee jo, kun Marien mielessä herää epäilys: Saako vanhoissa emalikattiloissa keittää vettä vai onko se vaarallista? Alakaapissa oli pelkkää emalia, paljon, keikkuva kasa, punaista ja valkeaa, ruostelaikkujen pilkuttamaa. Edessä oleva urakka on kuitenkin mittava, kahvit tulevat tarpeeseen. Marie rauhoittuu hörppimään, ja muistelee toimeksiantoaan:

"Siivoa ihan rauhassa, mutta kerro kuitenkin ensin, mitä aiot heittää pois."

Marie saa kupista viillon huuleensa ja joutuu etsimään piironginlaatikosta laastaria, pumpulia, mitä tahansa. Etsii kyllä oikeasta paikasta, mutta laatikko on kuin vanhan ajan sekatavarakaupasta – kaikkea löytyy. Eikä siltikään. Lopulta käteen osuu irrallisia serviettejä. Niihin on painettu M/S Wasa Express.

Siivota Marie osaa mutta ei tänään tiedä, mistä aloittaisi. Hän kammoksuu tarpeetonta krääsää, jota näyttää riittävän vuosikymmenten kerrostumana. Hän ärtyy, kun eräästä pahvilaatikosta löytyy lisää pahvilaatikoita.

Pahvilaatikkomaatuska!

Pahvi on talvien kostuttamaa ja hapertuu käsissä palasiksi. Hiirenpapanat rapisevat lattialle pahvinpalasten seassa. Marie kaivaa jätesäkin esiin ja työntää sinne pahvit ja huonon omatuntonsa.

Onko tyhmänrohkeaa aloittaa täältä, mökkituvasta? Tupa on mökin sydän ja sielu. Marie huokaa. Hän laskeutuu portaat saunamökille. Pukuhuone on sekin täynnä laatikoita, mattorullia, nyssäköitä. Ensimmäinen mattorullista haiskahtaa homeelle. Tuottaako iloa? Ei tuota.

Eräästä laatikosta löytyy puutarhakäsineitä. Marie sekoaa laskuissaan 27:nnen reikäisen parin kohdalla. Saman verran hän on jo ehtinyt säkittää parittomia käsineitä.

Marielta menee hermot! Mariesta tulee pohjalainen emäntä!

Marie saa hirveän tarmonpuuskan ja kaataa koko sisällön säkkiin. Perään lentävät kolmettoista rispaantuneet uimahousut. Katse osuu rannassa nököttävään pulsaattoripesukoneeseen. Marie on hakea vajasta lekan hakatakseen koko rakkineen palasiksi, kunnes lysähtää saunan rappusille ja painaa päänsä käsiinsä.

Tuuli yltyy,

haavat humisevat,

haukkuvat huonoa Maria.

Aurinko vetäytyy pilven taakse, iho menee kananlihalle. Lähimännystä putoaa käpy suoraan Marien päälakeen.

Marie on yksin, muita ihmisiä ei ole mailla halmeilla. Samassa puhelin pirisee! Toimeksiantaja!

"No hei, minä täällä. Ajattelin vain kysyä että miten siellä menee."

"Mitäpä täällä, kahvit tuossa juuri keittelin."

"Puhuimme tuossa että siellä mökin alla on sellainen astia, jonka voisi ottaa sieltä sisään suojaan."

"Juu, siitä taisikin olla jo aiemmin puhetta, voin hyvin etsiä sen sieltä ja siirtää sisään."

"No kiitos. Päästänkin sinut sitten jatkamaan puuhia."

"Muutaman tunnin ajattelin vielä jatkaa. Hei hei."

"No hei."

Niinpä tietysti, mökin alusta! Pelonsekaisin tuntein Marie palaa saunalta mökille, avaa mökin alle vievän oven hakasen, raottaa ovea ja kurkistaa sisään.

Marie on keskellä romunkierrättäjän päiväunta, keskellä omaa painajaistaan!

Alunen on täynnä, täynnä. Ensimmäisenä oikealla, posliininen wc-istuin. Tuossa ruostunutta peltiä, tuossa lisää hapertuvia pahvilaatikoita, kivenkovia naisten käsilaukkuja, korkokenkiä 70-luvulta. Kertakäyttöastioita. Marie nostaa tieltään kävyillä täytetyn ämpärin. Siitä putoaa pohja.

Marie kiroilee kuin kotalappalainen, soittaa ja tilaa pihaan jätelavan. Sitten hän purskahtaa itkuun ja parkuu pitkään.

Marie keittää taas kahvit. Miettii, ettei ole saanut mitään aikaan. Mökin lattialla lojuu yksi jätesäkki, saunan pihassa toinen. Ensi kertaa Marie on niin lamaannuksissa tavaranpaljoudesta, ettei pääse edes alkuun.

Puhelin pirisee taas.

"No hei taas, minä täällä. Ajattelin vain että löysitköhän sen astian?"

"Niin, sen... Ei, en löytänyt vielä. Vähän kyllä jo katselin mutta ei heti ainakaan osunut silmään."

"Niin kun puhuttiin tuossa, että se taitaakin olla siellä välikatossa."

"Niin-kö?"

Nolona jo yli 20 vuotta

Noloja asioita:

- se kun ei muista toisen nimeä vaikka tietää että pitäisi

- itsensä korostaminen seurassa

- ajattelematon möläytys jonka tunnistaa sammakoksi saman tien kun sen on saanut suustaan.


Luen paljon mutta en läheskään aina sitä ajankohtaisinta kirjallisuutta. Usein intoilen kirjoista, jotka monet ovat lukeneet uutuuksina jo pari vuotta aiemmin. Kiirettä pukkaa. Me lukevat perheenäidit kannattelemme osaltamme kirja-alaa, joka sekin on ajautunut kvartaaleiden kurimukseen!


Meneillään on Mia Kankimäen 'Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin'. Ja mitä luenkaan! Luen kahdesta naisesta, jotka kirjoittavat listoja! Kankimäki maalaa eteeni maiseman, jossa kaukaisella Japanin Heian-kaudella noin tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen tallentaa havaintojaan elämästä – listoina.


Tällaiselle listoja mukanaan kuljettelevalle kirjan lukeminen on siis 'asia joka saa hymyn karehtimaan huulilla'.


Paljastan nyt noloimman kokemani tilanteen, niin kamalan, että puna nousee yhä poskille, vaikka tapahtumasta on pitkälti yli kaksikymmentä vuotta.


Olin nuori, työskentelin pienen hotelli-ravintolan vastaanottovirkailijana. Päivittäin ravintolassa tarjoiltiin lounas, ja ruokailijoina oli usein myös sotaveteraaneja ja sotainvalideja. Monet rupattelut rupattelimme näiden hurmaavien herrojen kanssa, kun taksikyytiä ei vielä kuulunut. Erään kerran taksin saapuminen kesti tavallista pidempään, ja herra siinä ehti jo vähän huolestua.

Minä: "Kyllä se noutaja sieltä kohta saapuu."


Hävettää, syystäkin.

Linus Jonkmanin kirja Introvertit taitaa kertoa minusta

Introvertit-kirjan lukeminen on hämmentävä kokemus, ainakin jos lukija on introvertti, kuten kirjan kirjoittaja Linus Jonkman. Lukukokemus on hämmentävällä tavalla vapauttava – on siis olemassa muitakin kaltaisiani!

Muitakin, jotka eivät ehdi seurueessa sanoa mielipidettään, koska nopeammat jo söivät hitaat.

Muitakin, jotka viihtyvät itsenäisissä projektitöissä.

Muitakin, jotka tarvitsevat säännöllisesti omaa aikaa pelkkään ajattelemiseen.

Muitakin, jotka eivät mielellään ryhdy väittelyihin. (Tälle ominaisuudessa on ainakin saksan kielessä ihan oma sanansakin: konfliktscheu.)

Muitakin, joiden akut tyhjenevät ekstroverttien seurassa. Akkujen tyhjeneminen on Jonkmanin käyttämä mielestäni erittäin osuva ilmaus.

Kyllähän minä asian osasin aavistaa, siksi kirjan hankinkin, mutta on se vain niin ihanaa, kun joku oikein mustana valkoisella asettuu puolellesi: "Ole vain rauhassa oma itsesi."

Joulupuu (tarina)

Pariisin joulukuu on kylmä. Astun ulos pikkuruisen design-hotellin aistikkaasta aulasta Rue du Château d'Eaulle, nostan kaulukseni pystyyn ja kiedon saaliani tiukemmalle. On varhainen aamu, katu on hiljainen. Katsahdan vastapäisen hotellin kookkaisiin kahdeksanruutuisiin ikkunoihin, joista hohkaa lämpimänsävyinen valo. Sisällä näyttää käyskentelevän tarjoilijoita, ja asiakkaita istuu kumartuneena aamupalansa ja lehtensä ääreen.

Lämpötila on pakkasen puolella, puiden paljailla oksilla hopeinen kuura, oksilla valonauhoja. Näky on tavattoman kaunis, mutta viima on pureva ja pakottaa liikkeelle. Lähden kävelemään kohti Place de la Republiquea. Kenkäni kopisevat kiveyksellä, täytyy varoa liukastumista. Jättikokoinen mainos pylväässä kehottaa katsomaan uuden elokuvan, mutta kaikkien katse on tiessä. Suojatien ylittää kanssani muutama tumma hahmo. Olen unohtanut hansikkaat, kiirehdin kohti lämmintä mukia, joka jo odottaa kulman takana.

Torille on nostettu valtava joulupuu, tuuli riepottaa sen satoja tuikkivia valotähtiä.
Kahvilassa on lämmin tunnelma. Päällysvaatteet on riisuttu selkänojien päälle. Asiakkaat rapistelevat aamulehteään ja croissantiaan, puhelevat keskenään hillityllä äänellä. Poskisuudelmia vaihdetaan. Lusikat kilahtelevat kahvikuppeihin. Katossa roikkuu raskaita kruunuvalaisimia, mutta näin aamuvarhaisella pieniin pyöreisiin pöytiin tuovat pehmeää valoaan punaisella sametilla verhoillut antiikkiset jalkalamput. Tarjoilijoilla on tärkätyt valkoiset pitsiesiliinat ja hillitty käytös.
                                                        
Saan eteeni oman tilaukseni. Olen istahtanut lasiverannalle, jotta näkisin joulupuun. Nostan lämpimän, höyryävän kupin kämmenieni väliin ja huulilleni. Sitten näen heidät.

Nainen ja mies vasta heräilevät. Mies hieroo ahavoituneita kasvojaan, nainen näyttää hetken verran ihastelevan kaunista puuta. Oi, heitä on kolme! Peitteiden poimuista kömpii esiin myös poika, arviolta seitsenvuotias, kapuaa äitinsä syliin. Äiti supattelee pojalle jotakin, ja poika suukottaa äitiään poskelle, saa äidin nauramaan. Nainen ottaa pojalta pipon päästä ja pöllyttää mustia hiuksia. Ohikulkija pysähtyy ojentamaan äidille lantin. Nainen nyökkää tuskin havaittavasti, ei katso silmiin.

Sitten näyttää tulevan kiire. Paksut täkit, kolme kaikkiaan, ravistellaan ja taitellaan, yksi kerrallaan. Patjan alta mies kaivaa esiin isoja Ikea-kasseja, joihin täkit asetellaan. Kassit saadaan ojennukseen ja paikalta ehditään juuri ajoissa, vain hieman ennen kuin liikkeenhoitaja tulee avaamaan parfymeriansa.

Tunnen kassien ja patjan painon, kun perhe raahustaa ikkunani editse kohti tuntematonta.

Patchwork Family

Uusperheistä käytetään saksan kielessä usein sanaa Patchworkfamilie. Opin tämän vasta.

Minua sana lämmitti heti.

Patchworkfamilie on kuin rakkaudella virkattu tilkkupeite, jonka jokainen tilkku on omanlaisensa – vähän vinksallaan.

Hyvä siihen on kääriytyä ja tuntea olonsa turvalliseksi kiikkerässä maailmassa.

Pojat lukemaan

Onko ihanampaa kuin kirja sylissään sohvannurkkaan käpertyneen lapsen kikatus?


Vaatii taustajoukoilta sinnikkyyttä, että saa pojankoltiaiset edes hetkittäin kiinnostumaan enemmän kirjasta kuin pleikasta. Yksi konsti on meillä ainakin ajoittain osoittautunut tepsiväksi, jopa siinä määrin, että meillä asuu tätä nykyä toukkia: lukutoukkia.

Konstille on nimikin: piilokirjavinkkaus. Siinä aikuinen tarjoilee kuin vaivihkaa, otollisella hetkellä, todennäköisesti sopivaa kirjaa. Lapsi tutustuu kirjaan ensin puolivillaisesti itsekseen mutta kiinnostuu kirjasta sitten (omasta mielestään) oma-aloitteisesti. Todellisuudessa tarvitaan tietenkin aikuisen taustatyötä ja esivalintaa.

Piilovinkkaus voi tapahtua vaikkapa niin, että lapselle luetaan iltasatuna kirjaa, jonka tarina jatkuu useita iltoja. Aikuisen tehtävä on katkaista lukeminen joka kerralla hyvin jännittävässä kohdassa, jolloin seuraavaa lukutuokiota jäädään odottamaan malttamattomasti. (On suotavaa, että tässä kohtaa alkaa "vielä vähän lisää" -laulanta, ja silloin luetaan tietenkin vielä vähän lisää.) Kirjan kantta tutkaillaan kaikessa rauhassa, ja jossain välissä aikuinen toteaa kuin ohimennen: "Olipa hyvä tarina, onkohan tämän kirjoittaja kirjoittanut muita yhtä hyviä?"

Roald Dahl ainakin on. Dahl kirjoittaa korkealentoista tekstiä, joka maistuu pojillekin.

Toinen tekniikka on oikeastaan edellisen täydellinen vastakohta. Annetaan sille nimeksi vaikka pakkovinkkaus! Myös tässä tekniikassa aikuinen on nähnyt vaivaa sopivan lukemisen etsimiseen. Sen jälkeen kirjaa kuljetetaan mukana "kaikkialla".

"Mitä mä tekisin?" "Mulla on tylsää." "Mulla ei oo mitään tekemistä."

Aina on vastaus valmiina!


Jossain vaiheessa lapsi (toivottavasti) suostuu vastentahtoisesti avaamaan kirjan ja kas: tarina vie mukanaan, koska taustatyöt on hyvin tehty.



*

Tälle päivämäärälle tallentuvat tekstit ovat kopioimiani omia tekstejä toiselta blogialustalta, jonka toiminta lakkaa tällä päivämäärällä.