Päiväni kirjastossa

21.5.2019



"Onko teillä perinteistä Atlasta? Sellaista josta voin nähdä kunnolla Japanin?" kysyy yläkoulun opettaja.

"Mistä sanakirjat löytyvät?" kysyy nuoremmille tutor-opetusta antava oppilas.

"Haluaisin löytää tietoa Bulgarian historiasta, jotain muuta kuin toiseen maailmansotaan liittyvää", kysyy lukiolainen.

Viidesluokkalaisten pitää tehdä projekti historian tunnille. Heistä kukin on valinnut itse aiheensa, ja erilaista ikätasolle sopivaa tietoa tarvitaan, paljon. 
Muodista, hallituksista, musiikkilajeista, maitse tapahtuvista kuljetuksista, maanjäristyksistä.

"Näetkö onko minulla yhtään kirjaa overdue?" kysyy joka kolmas kävijä.

"Voisinko vaihtaa tämän kirjan johonkin sellaiseen, jossa ei ole ihan näin paljon tekstiä?" pyytää ujosti aivan pieni esikoululainen.

"Haluaisin lainata laptopin", pyytävät melkein aikuiset 11-luokkalaiset, joista jokaisen vihdoin opin tunnistamaan nimeltä.

"How do you spell that?" kysyn minä ainakin kertaalleen joka päivä, koska kirjastossa ei ole käytössä kirjastokortteja vaan lainaus tapahtuu nimellä. Kiinalaisella, japanilaisella, intialaisella, venäläisellä...


Palohälytys! Vastuullani on varmistaa, että yhteenkään nurkkaukseen ei jää pientä tai isompaa haaveilijaa.


Opettelen hyllypaikkoja ja kirjastojen luokitusjärjestelmää. Fountas and Pinnell -lukutasojärjestelmää. Lexile Reader Measurement -järjestelmää. Käytössä olevaa lainausjärjestelmää.

Juttelen silmin nähden hermostuneiden IB-kokelaitten kanssa. 


Juttelen kollegoiden (!) kanssa - ihanaa! - amerikkalaisten ja saksalaisten kirjamessujen eroista. Saksalaisten ja kansainvälisten koulujen kirjastojen eroista. Oikeustulkkaamisesta. Aikuisiällä opiskelemisesta. Ärsyttävistä saksalaisista tavoista. New Foundlandin jäävuorista. Jäämisestä ja lähtemisestä. Äidinkielen merkityksestä.

Huokailen suomentamattoman englanninkielisen lasten- ja nuortenkirjojen määrää!

Riemastun, kun silmiin osuu Tuutikki Tolosen Monster Nanny, Annira Silverin englannintama Mörkövahti, joka on käännetty reilusti yli 10 kielelle.

Hamstraan itselleni poistokirjoja...

Turha sanoa, että nautin joka hetkestä.

Mauritiuksen kreoli Morisyen ja kreolikielet

26.4.2019

Takana ihmeellinen kymmenpäiväinen Mauritiuksen-loma. Kevät meni niin kiireisissä päivä kerrallaan -tunnelmissa, että matkan suunnittelu ja taustoittaminen jäi olemattomiin. Sitten sitä laskeuduttiin saarelle ja ihmeteltiin, minne oikein tultiin. Tultiinko Afrikkaan? Intiaan? Ranskaan? Kiinaan? Niistä jokainen tuntui oikealta veikkaukselta mutta mikään ei sitten kuitenkaan aivan täsmännyt. Kielestäkin sai välillä melkein kiinni - mutta vain melkein.

Kieli oli Mauritiuksen kreolia. Kielen nimi on morisyen, ja sitä puhuvat Mauritiuksella käytännössä kaikki.

Juttelin erään paikallisen kanssa Suomesta ja suomen kielestä. (Sitä luulisi, että Mauritiuksella tuskin edes tiedetään Suomesta mutta niin vain tiedetään, koska moni paikallisista saa elantonsa kalastuksesta - ja Rapalan uistimilla kalaa tulee!)

Sanoin että meidän kielemme on tosi pieni. Hän: "Aivan kuin meidän kreoli." Minä: "Mutta eikö Karibiallakin puhuta kreolia?" Hän: "Joo, mutta se on eri kreoli."

Ja niin ymmärsin, että en tiedä kreolikielistä juuri mitään. Pikainen googlettaminen selvittää, että erilaisia kreolikieliä on kymmenittäin ja että morisyenin superstraatti on ranska. Tämä tarkoittaa sitä, että koska Mauritiusta pitivät aikanaan vallassa ranskalaiset (myöhemmin englantilaiset), ranskan kieli on aikojen saatossa eniten vaikuttanut paikallisten käyttämän kielen muovautumiseen nykyisenlaiseksi. 

Kunkin kreolikielen taustalla on siten aina alkuperäiskieli, joka on alkanut muovautua isomman valtakielen - ranskan, englannin, hollannin, espanjan, portugalin, malaijin tai muun! - vaikutuksesta sanastoltaan, vähemmän kieliopiltaan. 

Amtsdeutsch

12.4.2019

Katson SAT1-kanavan videonpätkän, jossa käsitellään Amtsdeutschia, Saksassa laajalti käytössä olevaa virkakieltä. 

Jos meille esimerkiksi olisi tullut postia paikalliselta poliisilta/"ylinopeussakkoviranomaiselta" - mitään en toki myönnä -, meille lähetetyt kirjeet olisivat niin vaikeaselkoisia, että lukemalla lukeminenkaan ei avaisi niiden sisältöä aivan täysin.

Samaa sanovat saksalaiset kanavan haastattelussa. Virkakieli on täynnä jäänteitä, sanoja, joita kukaan ei oikeasti enää käytä saati ymmärrä. Teksti on muotoiltu koukeroisesti, ja virkkeet ovat pitkiä. Virkkeen loppuun kun pääsee, on alun jo unohtanut.

Leichte Sprache, selkokieli, ei näy oikeastaan millään tavoin viranomaisilta saapuvassa postissa, mikä tekee asioimisen hankalaksi esimerkiksi vanhuksille, maahanmuuttajille tai nuorille, omaa elämäänsä aloitteleville.

Ohjelmassa sanotaan, että Saksan virkakielessä suurin ongelma on, että sillä on niin pitkät historialliset perinteet ja että aihepiirit ovat merkittäviä, kuten vaikkapa juridiikka tai finanssiala. Virkakieltä käyttämällä halutaan varmistaa, että kaikki tulee sanotuksi ja toisaalta kaikki mahdollinen tarvittava tavallaan poissuljetuksi.

Selkokielestä täällä kyllä puhutaan, ja myös helposta kielestä, einfache Sprachesta, ja erinäisiä aloitteita ja toteutuksia eri tahoilla toki on. Nettimaailmassa tilanne on paperista maailmaa parempi: monilla verkkosivuilla on Leichte Sprache -rinnakkaissivustonsa, jonne esimerkiksi yhteystiedot on koottu helppoon muotoon. Ongelma on, että suurin osa virallisesta postista tulee yhä paperisena versiona - amtsdeutschiksi kirjoitettuna.

Mutu on, että Suomessa ollaan tämän asian kanssa pidemmällä. Esimerkiksi Kelassa tehdään nykyään paljon työtä, jotta asiakkaille lähtevä posti olisi entistä helppolukuisempaa.