Die gläserne Übersetzerinnen

30.9.2017

Eilen illalla kävin siis kääntäjienpäivän kunniaksi katselemassa ja kuuntelemassa kahta saksalaiskääntäjää. Katselemassa sikäli, että ensin naiset käänsivät rinta rinnan saman norjalaisteoksen alkulehteä kummankin saksannoksen soljuessa kahdelle vierekkäiselle valkokankaalle. Ja kuuntelemassa, koska käännösrupeaman jälkeen naiset, Gabriele Haefs und Christel Hildebrandt, kertoivat työstään ja vastailivat yleisön kysymyksiin.

Tilanne oli samantyyppinen, johon on totuttu Suomessa kirjamessuilla. KAJ on jo useana vuonna pystyttänyt messuosastolleen kääntäjän työpisteen, jossa ihkaelävä kääntäjä on kääntänyt ”livenä” jotakin työn alla olevaa teostaan ja jutellut samalla kiinnostuneen messuväen kanssa. Myös tänä vuonna ainakin Helsingin kirjamessuilla on mahdollisuus tavata kääntäjiä. Eilisiltaisesta tilaisuudesta kiintoisan teki juuri se, että pystyi omin silmin toteamaan, miten yhdestä alkutekstistä saa kaksi erilaista, perustellusti hyvää käännöstä.

Naiset ovat konkareita, kummallakin on takanaan kymmeniä vuosia kääntämistä, ja kumpainenkin kääntää äidinkielelleen skandinaavisista kielistä, pääasiassa norjasta. He ovat palkittuja kääntäjiä, heidän kääntämiensä kirjojen luettelo on kunnioitettavan pitkä; listalta löytyy niin Henrik Ibseniä kuin lastenkirjallisuutta ja ruotsalaisia dekkareita.

Haefs ja Hildebrandt ehtivät saksantaa vajaan sivun verran satakunta vuotta sitten kirjoitettua kaunokirjallista norjankielistä tekstiä. Teos oli Ragnhöld Jölsenin Rikka Gan. Kirjailijasta saksantajat kertoivat sen verran, että tämä jättää paljon lukijan mielikuvituksen varaan ja ”kirjoittaa” paljon rivien väliin. Kääntäjälle asetettu haaste on melkoinen.

Saksannokset olivat siis näkösällä rinnakkain, ja kun kääntämiseen varattu aika loppui, käännöksissä oli yksi (1) täysin samanlainen saksankielinen virke – sivun yksinkertaisin, typistetyin lause.

Suurinta poikkeavuutta oli seuraavissa:

-          * valituissa adjektiiveissa

-          * täytesanoissa

-          * arkaismeissa

-          * huudahduksessa ”Kors i krØgels!” – jonka kumpikin jätti toistaiseksi kääntämättä

Eniten naisia pohditutti se, millä keinoilla kirjan saa nykylukijalle luettavaan asuun siten, että lukija tiedostaa lukevansa sadan vuoden takaisia tapahtumia.

Teitittelystä aiheutui omat hankaluutensa, ja syy on mielenkiintoinen: saksantajat olisivat kaivanneet alkuteksiin teitittelymuotoja, sillä "teitittely on kätevä tapa ilmaista ihmisten välisiä suhteita, kunnioitusta, arvojärjestystä jne." Ymmärrän! Ja olen varma, että saksannokseen teitittelymuotoja ilmaantuu.

Naisia pohditutti myös norjan "yksinkertainen" kieli. Tällä he eivät suinkaan tarkoittaneet, että kieli olisi jollain tavoin köyhää tai ”helppoa” vaan pelkistettyä, kaikesta turhasta karsittua. He kertoivat, että tällaisen tekstin suora saksannos kuulostaisi saksalaislukijasta naiivilta ja lapselliselta. Jonkinlainen ratkaisu kääntäjän on tähänkin asiaan keksittävä, sillä kääntäjä ei suinkaan saa muuttaa kirjan tunnelmaa, minkä sanasanainen käännös saisi aikaan. 

Tilaisuuden jälkeen toinen naisista alkoi oikeasti kääntää kyseistä kirjaa.