Invapaikka (tarina)

(Kaavaan taivutettu minitarina. Katso kaavanovellin ohje esimerkiksi täältä.)


Saara junnaa kauppakeskuksen parkkihallia kolmatta kierrosta ja etsii koloa Micralleen. Kaikki vapautuvat paikat menevät nenän edestä – tai pikemminkin takaa. Peräpeilistä Saara näkee, miten joku peruuttaa ulos ruudusta juuri kun hän on ehtinyt ohittaa kohdan.

Pyöröovien viereiselle invapaikalle kaartaa mahtipontinen suv. Saara arvaa jo, mikä autosta nousee. Bingo! Micran jarrut kirskahtavat, auto jää niille sijoilleen. Saara reuhtoo oven auki ja harppoo kohti katumaasturia.

– Muistitko laittaa invakyltin? Saara kysyy noin viisikymppiseltä leuhkalta.

– Mitä helvettiä? Leuhka vastaa.

– Niin että laitoitko invakyltin? Ajoit invapaikalle.

– Just joo... Mä käyn vaan parturissa.

– No käy, mä soitan sillä aikaa pysäköinninvalvontaan, Saara sanoo ja varautuu jo kirosanojen tulvaan mutta Leuhka ei teekään elettäkään.

– Sen kun näkis, Leuhka tyytyy tuhahtamaan ja haihtuu paikalta.

Yksin jäätyään Saaran valtaa epäilys. Entä jos se on jostain liigasta? Soittaa lisää nahkatakkisia parturintuolistaan. Ei kai ne keskellä kirkasta päivää… Ja onhan täällä valvontakamerat? On. Tuossakin on yksi. Mutta jos ne mäsäyttää sen tuusan nuuskaksi ensin! Just joo, ei todellakaan. Ei, tämä ei jää tähän. Tuo ei muuten pääsekään kuin koira veräjästä!

Saara alkaa kaivella puhelinta laukustaan ja kävelee samalla lähemmäs mustaa hirvitystä.

Hetkinen! Yhtäkkiä jokin, joka on tällä välin ohittanut sierainten värekarvat ja siirtynyt hajureseptorien kautta aivoihin, alkaa hahmottua. Auton ympärillä leijuu partavesi…

…sama, joka kauan sitten viipyili aamuisin omalla poskella. Joku sen siihen tapasi painaa toivottaessaan mukavaa päivää. Kauanko niistä aamuista jo on? Viisitoista vuotta? Enemmän?

TÖÖÖÖÖT!!!!!

– Onko toi sun koslas? kuuluu huuto, kaikkea muuta kuin ystävällinen.

Micra! Keskellä ajoväylää! Saara häkeltyy, punastuu, juoksee ratin taakse. Käynnistää Micran, lähtee liikkeelle. Auto yskii, sammuu, käynnistyy taas, nykii – ja kuin ihmeen kaupalla nyt Saara löytää tyhjän ruudun lähistöltä. Tööttääjä moikkaa vielä keskisormellaan.

Saara istuu jokseenkin lamaantuneena Micrassaan. Kojelaudalla puolestaan istuu muovinen kissa, joka heiluttaa Saaralle tassuaan. Itkettää ja on paha olo.

Joku koputtaa sivulasiin. Leuhka! Uudessa tukassaan! Miten se kehtaa?

– No, soititko?

Saara ei saa sanaa suustaan, tuijottaa vaan Leuhkaa. On se se, hän ajattelee, nousee ulos autostaan ristiriitaisin tuntein. Onpa se vanhentunut, Saara ajattelee, kysyy varovasti:

– Sä et… Sä et tunne mua?

Mies valpastuu. Hän katsoo nyt suoraan Saaraan. Sitten hänen piirteensä pehmenevät. Rypyt siirtyvät otsalta silmäkulmiin, silmät kirkastuvat, hymy alkaa karehtia huulilla. Hän hieraisee partaansa.

– Saara, mies sanoo.

– Joo. Saara. Ja miten sä voit ajaa invapaikalle? Muistaakseni sä tapasit pitää heikompien puolta. Millon susta on tollanen tullut?

– Varmaan silloin kun sain tämän proteesin, Markku hymähtää ja näyttää kättään.

Silloin Saara, joka on ollut jo valmiiksi herkillä, romahtaa. Polvet pettävät, ja parkkihallissa kaikuu Saaran nyyhkytys. Markku auttaa Saaran ylös ja taluttaa BMW:hensä, jonka tuulilasin sisäpuolelle on liimattu invakyltti. Keskusteltavaa on paljon.

Mikä meidät silloin ajoikaan erilleen? kumpikin yrittää muistaa.